Tästä pahasta tavastakin on tullut enemmänkin rutiini, enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
Lintsaan kaksi ensimmäistä tuntia ja menen kouluun vasta kymmeneksi. Äiti luulee, että mulla ei edes olisi mitään ennen kymmentä, ja mä annan asian olla niin. Ystävät kysyy miksen ollut aamutunneilla ja mä sanon, että oli väsy.
Se on itse asiassa ihan tottakin. Mä en saa taaskaan nukahdettua illalla enkä pääse ylös sängystä aamulla. Iltaisin nukahtamista vaikeuttaa myös se, että asetan itselleni liian kovat odotukset; mun pitäisi nukkua kahdeksan tuntia. Kun näen, että ehdin enää nukkua vain 7 ja puoli, alkaa ahdistaa. Kun en nukahdakaan heti, vaan pyörin sängyssä pari tuntia, ahdistaa vielä enemmän. Jossain vaiheessa ehkä nukahdan, ja aamulla kellon soidessa on liian kova väsy, ei kiinnosta, haluan vain nukkua.
A:ta en ole nähnyt henäkuun alun jälkeen, nuorisopsykiatriselta tuli viesti, että elokuun loppuun sovittu aika joudutaan perumaan työntekijän sairastumisen takia. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Juuri nyt, kun sitä eniten tarvisi. Sitä paitsi, kohta mä täytän 18, kohta ne luokittelee mut aikuiseksi ja niin kovin vastuulliseksi. Mä en halua sitä.Mä en kasva yhdessä yössä yhtään tämän aikuisemmaksi, mä en halua kaikkea sitä vastuuta, mitä ne haluais mulle antaa.
