Somebody speak to me 'cause I'm feeling like hell

Kirjotan, koska jos en, niin tekisin jotain pahaa.

Eksyin internetin väärälle puolelle, paskat välitin trigger warningeista ja täällä mä istun polvet rintaa vasten ja tärisen. Katselen reisiäni ja haluaisin nähdä punaisia viivoja valkoisten sijaan mutta taistelen sitä fiilistä vastaan parhaani mukaan.

Terapeutin kanssa meni hyvin. Mulla on kuukausi aikaa käydä muilla kokeilemassa, jos haluan. Mut en halua. Tuntu, et meillä synkkas heti. Se ymmärsi mua ja osas sanoo just oikeet asiat. Tuntuu et mä saan sen kanssa kaiken ulos ja käsiteltyä et mä voin parin vuoden päästä olla jotain ihan muuta, uutta, jotain sellasta mitä en oo ollut. Koska niinkuin mä kerroin sille eilen, mä en tiedä kuka mä olen, mitä mä olen ilman mun masennusta, ahdistusta ja pakko-oireita. Ne on niin syvällä mussa, että ne on osa mua, suurin osa mua.ne on haudanneet alleen kaiken muun aikoja sitten ja mä en ees taistellut vastaan.

(dying inside)

vittu mua pelottaa.

huomenna tutustumiskäynti terapeutilla, mun ensimmäinen. joudun ensimmäistä kertaa neljään vuoteen kertomaan koko tarinani uudelleen, oudolle ihmiselle. en tiedä mitä sanoisin. mistä mä aloitan? ihan alustako? mummosta? isästä? asumuserosta? haluaako se että kerron ihan kaiken?

kaiken itseinhosta, viiltelystä, yrityksistäni lopettaa säälittävä elämäni.

Tytöstä?

riippuvuudesta, päihteistä, lääkkeistä, osastosta?

entä mun nykyhetki? mä en tiedä mitä tapahtuu, en tiedä mitä tunnen. lääkkeet pitää mun mielialan tasaisena, mä vaan olen mutta en satuta itseäni enkä halua kuolla. en joka päivä herää vihaten itseäni ja jaksan nousta sängystä ylös.

ehkä kerron psykiatrista, rikkinäisestä minästäni, pakko-oireistani, yksinäisyydestä, rakkaudesta, vihasta ja kuolemasta. ne tiivistävät mun kahdeksan viimeisintä vuottani aika hyvin. ihan vitun hyvin.