Kasaan itseäni uudelleen ja uudelleen vain hajotakseni jälleen.
Käyn koulussa näyttäytymässä muka hymyilevänä, terveenä ja todella kiinnostuneena,
mutta joskus en jaksa edes nousta sängystä, ja lupaan itselleni, että menen sitten tuntia myöhemmin.
Ja taas tuntia myöhemmin.
Ehkä menen vain lukiotunneille?
Tai sitten en mene ollenkaan.
A on taas sairaslomalla, enkä ole tarpeeksi rohkea soittaakseni akuuttipsykiatrian polille. Mikä mulla muka on hätänä? "En vaan jaksa." Ihmisillä on varmasti suurempiakin ongelmia.
Kaupassa tuijotan partateriä useita minuutteja, lopulta otan pakkauksen käteeni ja heitän sen ostoskoriini enkä edes malta odottaa kotiinpääsyä. Samana iltana mä itken ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, vuodan verta ja itken. Ophelia käskee lopettaa, sanoo, että millä tahansa muulla kuin partaterillä, ja mä sanon että mikään muu ei ole enää tarpeeksi terävä, ei viillä tarpeeksi syvälle eikä vuodata tarpeeksi verta. Seuraavana aamuna itken suihkussa, koska reisiin ja ranteisiin sattuu ja se kipu on helvetillistä. Jotain, mitä en ottanut edellisenä iltana huomioon. Sen jälkeen puhdistan haavat desinfiointiaineella, mikä sattuu myös liikaa. Menen kouluun löysissä kollareissa, ja rukoilen, ettei niiden kangas koske kertaakaan mun reisiä.
Idiootti.
A:n sairasloma loppuu aikaisintaan tänään, ja mä toivon, että saisin kohta viestiä häneltä uudesta ajasta. Mä tarvitsen jonkun, jolle kertoa, kuinka paha olo mulla on.
