manage me, i'm a mess

When I woke up alone I had everything:
A handful of moments I wished I could change
And a tongue like a nightmare that cut like a blade.

Eletään vasta syyskuuta mutta mä en jaksa enää elää. Yleensä mulla menee syksy hyvin, kaamosmasennus pysyy loitolla lääkkeillä ja musiikilla mutta keväisin mä romahdan. Neljä kuukautta sitten mä olin juuri päässyt kotiin osastolta ja kaikki oli ihan hyvin. Kesä meni niin hyvin kuin se voi mennä tollasen kevään jälkeen ja mä luulin että tällä kertaa mä selviäisin.Olin kuitenkin väärässä.
Mä en jaksa nousta aamuisin, mä haluan nukkua, mä haluan olla tuntematta mitään mutta mä haluan ottaa terän ja tuntea jotain. Mä haluan olla yksin mutta mä haluan että joku välittäisi, mä...

...en osaa enää sanoa mitään.

"I have control", I say - "Relapse", that's what she calls it

And you're my obsession

I love you to the bones

And Ana wrecks your life

Like an anorexia life

Kuukausi sitten otin tatuoinnit ranteisiini, koska olin iloinen ollessani elossa ja selvinnyt tästä vuodesta... iloitsin liian aikaisin.

Keskiviikkona alettiin lääkärin käskystä purkaa seronilia pienemmäksi.
Nyt menee 40mg sijaan 40 ja 20 vuoropäivinä, viikon päästä enää 20mg/päivä.
Ketipinorit jätettiin ennalleen, koska sanoin etten toimi ilman niitä.

Vihdoin ylilääkäri valaisi mua: en kuulemma voi olla bipolar ja traumataustani aiheuttaa kaikki ongelmani oman itseni lisäksi. Helpotti, mutta tavallaan ei. Kertokaa jo, mikä mua vaivaa, miksi mä en osaa elää.

Otin takapakkia parantumisen suhteen; koko viikko on mennyt ahdistuneessa olotilassa, ketipinoreita menee ja itken, raivoan ja alkoholisoidun. Jonain hetkenä iloitsen laihtumisesta, josta kiitän piloxingia. Toisina hetkinä itken lihavuuttani, pyörin peilin edessä puolialastomana ja tökin läskejäni inhon vallassa. En silti ole koskenutkaan terään kahteen kuukauteen. En tiedä pitäisikö olla ylpeä, vai vain odottaa sitä hetkeä kun otan sen laatikosta, kasaan laastarit ja paperit ja annan mennä. Pelottaa. Ehkä on vain normaalia, etten osaa olla iloinen muutamaa viikkoa kauempaa ennenkuin se kaikki katoaa taas ja olen yksin pelkojeni ja ahdistuksen kanssa.

En halua katsoa tekstiä, jota kirjoitan, sillä löydän siitä virheitä koko ajan. Se ei ole tarpeeksi hyvää, en osaa kirjoittaa, en osaa elää, en osaa syödä, en osaa laihtua, en osaa tehdä mitään.