2014, treat me better than 2013 did

Parempaa uutta vuotta kaikille ♥

even hell can get comfy once you're settled in

Miten mun joulu meni? Mä en tiedä.
Joulu on aina tarkoittanut mulle ruokaa, ruokaa ja aina vaan ruokaa. Ketipinoreita naamaan ja kohti jälleen yhtä täyttä pöydällistä kaikkea pahaa...

Mä ajattelin, että mä olen okei nyt. Mä olen okei, koska A ei enää tapaa mua kuin joka toinen viikko, mutta jos mä olisin avannut suuni ja kertonut, kuinka lopussa mä oikeasti oon ja kuinka paljon
helpommin
tekohymy
syntyy
kun oikeasti haluaa vain kuolla.
Mä en tiedä, mitä mä haluan tehdä elämälläni, mutta mä tiedän, että ennenkuin mä lähden täältä
mä
korjaan
sut.

joskus oli hauskaa, nyt sua ei voi kuin sääliä

Ahdistaa katsoa vierestä kun sä pilaat elämäsi,
heität sen hukkaan.
Sä et edes elä enää,
tuntuu ettet sä edes yritä enää.

Sä ansaitset niin paljon parempaa, mutta sä et tajua sitä.
Enkä tarkoita itseäni, en, mutta jotain muuta kuin hän.
Koska jos sä koet tarpeelliseksi tuhota itseäsi viikonloppuisin,
olet olemassa taas hetken sairaalareissujen ja ambulanssikyytien välissä
ja tuhoudut uudelleen,
hän ei ole se joka sut auttaa ylös.
Hänkin tuhoutuu,
hänkin tuhoaa,
mutta sä et näe sitä.

Koska vaikka mä en ole sulle enää muuta kuin muisto,
paha uni
jonka aamu huuhtoo pois,
sä olet aina mulle se ensimmäinen,
se, jota rakastan,
vaikka en.

ps. 75 päivää kuivilla.

Baby, did you forget to take your meds?

Oli aika naiivia multa kuvitella, että uusien, jännien pillerien popsiminen korjaisi kaiken. Alkuhuuman laannuttua kaikki on ollut tasaisen tappavaa - mä ehkä jaksan nousta kouluun ja tehdä tehtäväni mutta jaksanko mä elää? Se on kokonaan toinen asia. A'n kanssa ollaan puhuttu viimeiset kolme viikkoa pelkästään mun elämästä; miten koulussa menee, mitä tein viikonloppuna. Kaikkea turhanpäiväistä, tapetaan aikaa, kun sitä ollaan varattu. Koska mä olen ollut okei, mulla ei ole ollut ongelmia mistä puhua ammatti-ihmisen kanssa.

Asia muuttui viime viikolla, kun tapaamisella tunnustin ahdistuksen nostavan taas päätään kun mä syön. Se on se tuttu, turhauttava ahdistus joka aiheutuu kylläisyyden tunteesta. Kaikki mun päässä huutaa, että on normaalia syödä, normaalia olla kylläinen, mutta jokin pienen pieni osa aivoissa tietää, ettei se käy laatuun, kylläisyys tietää lihavuutta, lihavuus tappaa, sä olet paha ihminen, sä ansaitset tän fiiliksen...................

... ja se pisti mut vaa'alle. A nimittäin. Sain valita katsonko sen luvun vai en ja mä olin tyhmä ja katsoin. Olisin kuitenkin udellut sen A:lta, sama se kai oli. 62 kg, sanoi vaaka, mun aamupäivältä peräisin olleet hyvät fiilikset katosivat ja A hymyili pienesti sitä sen tietäväistä hymyä. "Mä tiesin, että tässä käy vielä näin. Että sä romahdat", sen hymy sanoi. Mä olen taas valvonnassa ja huomenna mä en koske muuhun kuin light-kokikseen ja guaranaan.