2014, treat me better than 2013 did

Parempaa uutta vuotta kaikille ♥

even hell can get comfy once you're settled in

Miten mun joulu meni? Mä en tiedä.
Joulu on aina tarkoittanut mulle ruokaa, ruokaa ja aina vaan ruokaa. Ketipinoreita naamaan ja kohti jälleen yhtä täyttä pöydällistä kaikkea pahaa...

Mä ajattelin, että mä olen okei nyt. Mä olen okei, koska A ei enää tapaa mua kuin joka toinen viikko, mutta jos mä olisin avannut suuni ja kertonut, kuinka lopussa mä oikeasti oon ja kuinka paljon
helpommin
tekohymy
syntyy
kun oikeasti haluaa vain kuolla.
Mä en tiedä, mitä mä haluan tehdä elämälläni, mutta mä tiedän, että ennenkuin mä lähden täältä
mä
korjaan
sut.

joskus oli hauskaa, nyt sua ei voi kuin sääliä

Ahdistaa katsoa vierestä kun sä pilaat elämäsi,
heität sen hukkaan.
Sä et edes elä enää,
tuntuu ettet sä edes yritä enää.

Sä ansaitset niin paljon parempaa, mutta sä et tajua sitä.
Enkä tarkoita itseäni, en, mutta jotain muuta kuin hän.
Koska jos sä koet tarpeelliseksi tuhota itseäsi viikonloppuisin,
olet olemassa taas hetken sairaalareissujen ja ambulanssikyytien välissä
ja tuhoudut uudelleen,
hän ei ole se joka sut auttaa ylös.
Hänkin tuhoutuu,
hänkin tuhoaa,
mutta sä et näe sitä.

Koska vaikka mä en ole sulle enää muuta kuin muisto,
paha uni
jonka aamu huuhtoo pois,
sä olet aina mulle se ensimmäinen,
se, jota rakastan,
vaikka en.

ps. 75 päivää kuivilla.

Baby, did you forget to take your meds?

Oli aika naiivia multa kuvitella, että uusien, jännien pillerien popsiminen korjaisi kaiken. Alkuhuuman laannuttua kaikki on ollut tasaisen tappavaa - mä ehkä jaksan nousta kouluun ja tehdä tehtäväni mutta jaksanko mä elää? Se on kokonaan toinen asia. A'n kanssa ollaan puhuttu viimeiset kolme viikkoa pelkästään mun elämästä; miten koulussa menee, mitä tein viikonloppuna. Kaikkea turhanpäiväistä, tapetaan aikaa, kun sitä ollaan varattu. Koska mä olen ollut okei, mulla ei ole ollut ongelmia mistä puhua ammatti-ihmisen kanssa.

Asia muuttui viime viikolla, kun tapaamisella tunnustin ahdistuksen nostavan taas päätään kun mä syön. Se on se tuttu, turhauttava ahdistus joka aiheutuu kylläisyyden tunteesta. Kaikki mun päässä huutaa, että on normaalia syödä, normaalia olla kylläinen, mutta jokin pienen pieni osa aivoissa tietää, ettei se käy laatuun, kylläisyys tietää lihavuutta, lihavuus tappaa, sä olet paha ihminen, sä ansaitset tän fiiliksen...................

... ja se pisti mut vaa'alle. A nimittäin. Sain valita katsonko sen luvun vai en ja mä olin tyhmä ja katsoin. Olisin kuitenkin udellut sen A:lta, sama se kai oli. 62 kg, sanoi vaaka, mun aamupäivältä peräisin olleet hyvät fiilikset katosivat ja A hymyili pienesti sitä sen tietäväistä hymyä. "Mä tiesin, että tässä käy vielä näin. Että sä romahdat", sen hymy sanoi. Mä olen taas valvonnassa ja huomenna mä en koske muuhun kuin light-kokikseen ja guaranaan.

Doctors lie, lie, lie, lie, lie if the dollar is right

A ihmetteli onko mulla maniavaihe meneillään, kun astelin vastaanotolle tänään pieni hymy kasvoillani ja naurahdin heti istuttuani. Hetken pää kallellaan mua katseltuaan hän totesi, että ehkä mulle löydettiin  vihdoin oikeat lääkkeet. Venlafaxin on ainakin tähän asti tuntunut oikeelta, pahoinvointia on ollut vähän mutta siihenkin tottuu. Mulla on vaan 

niin 
jumalattoman 
hyvä
olla.

Ei ahdista, asiat on hyvin, mulla on energiaa ja mä jaksan nousta aamulla ylös! Pelästyin aluksi tätä tunnetta, jota en ole kokenut pitkiin, pitkiin aikoihin, mutta nyt olen vain kiitollinen siitä. Kirjoitan tätäkin hymy kasvoillani, vaikka tänään ei ole tapahtunut mitään erityistä. Elämä hymyilee, ainakin hetken. Katsotaan, mitä seuraavaksi!

the irony of choking on a lifesaver

Eilen tapasin A:n. Tehtiin mielialakysely ainakin kymmenettä kertaa tänä vuonna; tällä kertaa sain 12 pistettä. Tänään ylilääkärin tapaaminen kahdelta, uudet lääkkeet aloitetaan siellä. Oon rehautunut kouluun nämä kolme päivää aika uskollisesti ja oon salaa ylpeä itsestäni.

Ophelialla ja mulla on erimielisyyksiä, vähän melkein salaa riitaakin, mutta en halua ajatella sitä. Hän on ainoa, jolle olen enää puhunut mun fiiliksistä ja nyt hän sanoo ettei jaksa enää kuunnella kun en parane kuitenkaan. Mitä helvettiä?

Nyt suuntaan takaisin kouluun, katsotaan kauanko tätä aivohäiriötä jatkuu!

if i were you i'd put that away

see, you're just wasted and thinking about the past again.

Äidinkielen tunnilla täysi ahdistuskohtaus itkuineen kaikkineen.
Kuinka paha juttu se on asteikolla 1 -> viime kevät?
Ei kovin kaukana jälkimmäisestä ainakaan.
Terät huutelee yöpöydän laatikosta, mutta mun pitää yrittää edes olla ilman niitä.
Hain apteekista uuden 100-paketin ketipinoreita ja heitin kaks naamaan heti kotiin päästyäni.
Ehkä kohta rauhoittuu taas.

what's so good about picking up the pieces?

vihdoinkin tuntuu siltä, että viimesetkin ssri-jämät on lähteneet tai ainakin lähössä jostai tuolta aivojen syövereistä. keskiviikkona A ja viikon päästä lääkäri, jolloin alotetaan uudet mömmöt. 

mä en osaa edes kuvailla tunnetta ilman lääkkeitä tai niiden vieroitusoireita. ahdistaa koko ajan ja kaikki, enimmäkseen oma ällöttävyys. hmph, ei tää sittenkään oo yhtään vieroitusoireita tai lääkkeiden pilvilinnaa parempi.

Is this what you call a family?

A on paasannut mulle niin monta kertaa siitä, kuinka mun ei kuulu antaa vanhempieni murheiden muuttua mun ongelmiksi, mutta yritäppä kertoa se mun äidille. Kaikki avio-ongelmat kaadetaan niskaan, itketään kun mies on narsisti eikä saa edes katsoa sitä tv-sarjaa mitä haluaa. Mulla on vain ihan tarpeeksi ongelmia omastakin takaa, ja kun mulle tullaan angstaamaan ongelmista, joista voisi puhua vaikka oman terapeutin kanssa tai jotain, ja sitten ihmetellään miksi mulla on paska olla. En tosissani enää jaksa. Olisipa viimenen vuosi nopeammin ohi ja mä olisin nopeammin pois tästä maasta.

Mä rakastan vanhempiani, mutta mä en pidä tästä osasta, mihin ne on mut heittäneet: heidän väliinsä. Mä en kuulu tähän. Mun kuuluu elää mun omaa elämää.

emily's food diarystä saa seurata mun uutta 

healthy skinny girl diet yritystä! 

Erupt again, ignore the pill and I won't let it show

Sitä ahdistuksen määrää, kun A laittaa aamulla viestiä ettei pääsekään mun tukena lääkärin vastaanotolle niinku sovittiin. Ihan hyvin se sitten kuitenkin meni, päätettiin lopettaa Seronil kokonaan ja siirtyä sitten joko Venlafaxiniin tai Seroqueliin jos siltä tuntuu. Seronilia on kuitenkin vähennetty nyt viimeiset kolme viikkoa, ja mulla on maailman paskin fiilis. Toisaalta mikään ei tunnu miltää, toisaalta haluaisin hypätä sillalta, toisaalta taas haluaisin vain nukkua.. Läskahdistus on viimeaikoina ollut suurin riesa, ylilääkäri kehtaa vielä kertoa mulle, kuinka mun pitäisi syödä viisi kertaa päivässä, kun nämä kaksi/kolmekin kertaa aiheuttavat järkyttävää ahdistusta. Vedenkin juominen saa olon liian turvonneeksi ja täällä mä itken ja odotan, että se menee ohi. Ketipinorit voisivat mun puolestani vaikuttaa kaksi kertaa nopeampaa. En jaksa leikkiä. Toivottavasti saan Seroquelin sijasta Venlalfaxinin seuraavaksi... ne sanoo, että se vähentää ruokahalua siinä, missä seroquel voi aiheuttaa painonnousua. ei kiitos mutta ei ei ei.

manage me, i'm a mess

When I woke up alone I had everything:
A handful of moments I wished I could change
And a tongue like a nightmare that cut like a blade.

Eletään vasta syyskuuta mutta mä en jaksa enää elää. Yleensä mulla menee syksy hyvin, kaamosmasennus pysyy loitolla lääkkeillä ja musiikilla mutta keväisin mä romahdan. Neljä kuukautta sitten mä olin juuri päässyt kotiin osastolta ja kaikki oli ihan hyvin. Kesä meni niin hyvin kuin se voi mennä tollasen kevään jälkeen ja mä luulin että tällä kertaa mä selviäisin.Olin kuitenkin väärässä.
Mä en jaksa nousta aamuisin, mä haluan nukkua, mä haluan olla tuntematta mitään mutta mä haluan ottaa terän ja tuntea jotain. Mä haluan olla yksin mutta mä haluan että joku välittäisi, mä...

...en osaa enää sanoa mitään.

"I have control", I say - "Relapse", that's what she calls it

And you're my obsession

I love you to the bones

And Ana wrecks your life

Like an anorexia life

Kuukausi sitten otin tatuoinnit ranteisiini, koska olin iloinen ollessani elossa ja selvinnyt tästä vuodesta... iloitsin liian aikaisin.

Keskiviikkona alettiin lääkärin käskystä purkaa seronilia pienemmäksi.
Nyt menee 40mg sijaan 40 ja 20 vuoropäivinä, viikon päästä enää 20mg/päivä.
Ketipinorit jätettiin ennalleen, koska sanoin etten toimi ilman niitä.

Vihdoin ylilääkäri valaisi mua: en kuulemma voi olla bipolar ja traumataustani aiheuttaa kaikki ongelmani oman itseni lisäksi. Helpotti, mutta tavallaan ei. Kertokaa jo, mikä mua vaivaa, miksi mä en osaa elää.

Otin takapakkia parantumisen suhteen; koko viikko on mennyt ahdistuneessa olotilassa, ketipinoreita menee ja itken, raivoan ja alkoholisoidun. Jonain hetkenä iloitsen laihtumisesta, josta kiitän piloxingia. Toisina hetkinä itken lihavuuttani, pyörin peilin edessä puolialastomana ja tökin läskejäni inhon vallassa. En silti ole koskenutkaan terään kahteen kuukauteen. En tiedä pitäisikö olla ylpeä, vai vain odottaa sitä hetkeä kun otan sen laatikosta, kasaan laastarit ja paperit ja annan mennä. Pelottaa. Ehkä on vain normaalia, etten osaa olla iloinen muutamaa viikkoa kauempaa ennenkuin se kaikki katoaa taas ja olen yksin pelkojeni ja ahdistuksen kanssa.

En halua katsoa tekstiä, jota kirjoitan, sillä löydän siitä virheitä koko ajan. Se ei ole tarpeeksi hyvää, en osaa kirjoittaa, en osaa elää, en osaa syödä, en osaa laihtua, en osaa tehdä mitään.

angst

ei saatana

mä oon yksin

ihan yksin

enkä mä tiedä kauanko tätä jaksaa

mä haluun lähtee mut mä haluun kestää

mä haluun nähä maailmaa mut mä en halua

mä haluan kuolla mut mä en halua pettää ketään

mä kestän

mun on pakko

vaikka olisinki yksin.

ikuisesti.

Takes my pain away

Toimin lääkkeiden avulla,

nukun lääkkeiden avulla,

pysyn hereillä kofeiinin avulla, 

elän musiikin avulla. 

10 päivän päästä näen A:n ensimmäistä kertaa koko kesänä.

En ole soittanut akuutille polille, en ole puhunut muille kuin Ophelialle pahasta olostani

ja olen tuhlannut rahani hypomaanisten kohtausten aikana turhuuksiin.

Haluan vain vahvemmat lääkkeet, jonkun jolle puhua ja normaalin päiväjärjestyksen.

Self-hatred grows in me like cancer

Mä annan itselleni luvan syödä 3 riviä suklaata ja kaksi minuuttia viimeisen palan jälkeen alan katua. Oksettaa. Voinko lähteä juoksulenkille? Saanko oksentaa? Mitä helvettiä mä nyt teen?
Ajatukset juoksee oravanpyörässä ja mä yritän olla ajattelematta.
Mun piti olla niinkuin muutkin on. Ehkä mä en vaan osaa.

Lukitsen kylpyhuoneen oven, laitan veden valumaan ja kumarrun lavuaarin ylle. Työnnän sormet kurkkuun, yskäisen kerran, toisen ja kolmannen, mutten enää osaa. En saa kehoani taipumaan tahtooni vaikka kuinka yritän. Ahdistaa. Palaan huoneeseeni, haen ketipinorit laatikosta, otan yhden, otan toisen, hengitän syvään.
Kirjoitan nyt, odotan, että lääkkeet tekevät tehtävänsä ja turruttavat mut, että saan mennä nukkumaan rauhassa.

healthy skinny girl diet & food diary

Tulin eilen kotiin Ophelian luota, ja tänään aloitin healthy skinny girl dietin.
Päivän kalorisaldo on 920/900, joten olen aika tyytyväinen itseeni.
Ophelian luona lihoin 1-2 kiloa, join paljon viiniä ja söin liikaa kaikkea pahaa.
Perheeni matkustelee tämän viikon ilman minua, joten kävin kaupassa ostamassa ruoat, joita saan syödä, tein ruokasuunnitelman ja tulostin isolla fontilla HSGD:n ohjeet seinälleni. I'm prepared to fight.

Aloitan myös HSGD:n avuksi ruokapäiväkirjablogin, joka löytyy täältä.
Jos siis kiinnostaa seurata epäonnistumisiani, onnistumisiani sekä päivittäistä kalori-intakea, klikkaile itsesi tuohon suuntaan! En nimittäin aio julkaista tässä blogissa niitä ollenkaan...

Haleja,

Emily.

would it make you feel better to watch me while I bleed?

Läskiahdistus, ketipinorit ei auta enää ja mä itken.
Olen rakastunut Demi Lovaton Unbroken -albumiin, työskentelen kuusi tuntia päivässä ja nukun lääkkeiden avulla. Ei mitään uutta, ei mitään hienoa. ...paitsi että Ophelia on taas täällä! Maanantaina lähden hänen luokseen viikoksi. Aion olla koko viikon syömättä liikaa, etten ole kamalaa seuraa...

F33.1,
kuukausi sairaslomaa
ja uusia lääkkeitä.

Näiden kanssa lähdin osastolta maanantaiaamuna 16 päivän jakson jälkeen ja heti tiistaina Helsinkiin puolituttujen seurassa. Tänään palaan kotiin ja huomenna pitäisi käydä koululla viemässä sairaslomatodistukseni ja sanomassa heipat äikänopettajalle. Elämä ei ole koskaan tuntunut enempää jonkun muun omalta, kuin nyt.

days go by but I stay the same

Mä vannoin etten enää ikinä anna syömishäröilyni henkilöityä tai etten edes anna sille nimeä. Täällä mä kuitenkin istun ja tajuan kauhistuneena, kuinka Ana löytää hiljalleen tiensä takaisin mun päähän. Ahdistus vaan pahenee täällä, kun laihat tytöt ja ihmisten arvet saa mut haluamaan takaisin siihen mielentilaan, missä olin neljä vuotta sitten. Mulla oli itsekuria,  motivaatiota ja mä oikeasti laihduin. Nyt mä tunnen, kun reidet vaan leviää ja vatsa kasvaa. En enää halua olla minä, en ole tarpeeksi hyvä, en laiha enkä edes uskalla viiltää tarpeeksi syvälle. En edes enää halua mennä keikoille, joita olen odottanut kuukausia tai jopa vuosia. Itseänikin pelottaa haluamattomuuteni.

ilonaiheita

• Pääsen huomiseksi päivälomalle
• A tulee torstaina kylään
• Nukun paremmin kuin pitkään aikaan
• Uskalsin puhua ihmisille tänään
• Osaston lääkäri on ihana
• Mun omahoitaja on myös ihana

Alustavasti sovittiin, että oon täällä vielä ainakin ensi viikon perjantaihin.

Saan jatkaa taukoani kaikesta vielä hetken.

Ihania vappuja teille, jotka sitä voivat juhlia ♥

she's a bright eyed beautiful girl, her scars show but she'll never tell

Luonnos torstailta:

Perjantaina mä kerroin sulle mitä sä jo tiesit ja mä halusin hypätä korkean rakennuksen katolta kadotukseen. Kun viimein vastasit mulle kolme päivää myöhemmin ja kerroit mulle mitä mä jo tiesin mä en enää tuntenut mitään. Enkä tunne edelleenkään. En tiedä mitä pitäisi tuntea, mutta haluaisin kovasti.

En mennyt kouluun tänään, kun en jaksanut nousta ylös. Heräsin puoli yksi tajutessani, että kolmelta pitäisi olla jo nuorisopsykiatrisella istumassa. Olen päättänyt kerätä rohkeuteni ja kertoa A:lle palanneeni itseni satuttamiseen, mutta en tiedä miksi en löydä oikeaa hetkeä, oikeita sanoja enkä oikeastaan edes rohkeutta. Pelkään myös sitä, jos A haluaa mun käyvän vaa'alla. Hän ei kerro mulle sitä lukua, jos en halua, mutta useimmiten kysyn sitä kuitenkin vain pettyäkseni liikaa sen jälkeen... ::

:: Seitsemältä illalla löysin itseni akuuttipsykiatrian osastolta, jossa olen ainakin maanantaihin. En tiedä koska päivitän seuraavaksi,  mutta toivottavasti pian

Haleja ♥

and pretty soon you’re in the ER getting stitches from the one you love

20-11, moved on
I took a different direction
Went down a one way street
of sacrifice and affection.
She was so damaged but
I saw past them all them imperfections
Just wanted to stand by her
be that personal protection.

Smokin’ up every night
Man, she lived for that injection
But I stood by her side
I thought we had a connection.
I gave her my world, number one
In my election!

But all she gave me was abuse
insults and rejection.

yksi ilta unohdusta, mokia ja tunnustuksia

ja mä olen palasina

enkä halua herätä aamulla

I'll check in tomorrow if I don't wake up dead

5 mg melatoniinia,
fall out boyn uusi levy ipodissa
ja henkinen uupumus.
Ehkä mä nukun tänä yönä.

Olin tänään koko päivän koulussa, aamukahdeksasta iltapäivä kahteen.
Ei ahdistanut, en syönyt enkä ajatellut.
Raahauduin töihin ja rukoilin, että pääsisin pian takaisin kotiin.

Näin viime yönä unta nuorispsykiatrisesta osastosta kolmannen kerran viimeisen kuukauden sisällä.
Menisivät jo pois, A sanoi että mä olen okei, joten mun pitää olla. Mä olen.

Mutta en.

the person that you'd take a bullet for is behind the trigger

En osaa, en pysty, en halua.
A palasi sairaslomalta ja näin hänet tänään.
Olen lihava, vaikka äiti sanoo mun laihtuneen.
Lääkitystä nostetaan taas, ei vielä tiedetä joudunko tapaamaan ylilääkärin ennen sitä vai en.

Tajusin myös tänään, kuinka väsynyt mä olen yrittämiseen.
Avun hakemiseen, pyytämiseen, omista fiiliksistä kertomiseen.
Joka kerta, kun istun oranssilla tuolilla A:n huoneessa poliklinikalla, mä tiedän, että mä lähden sieltä samoissa fiiliksissä kun sinne meninkin ja mä en vaan enää jaksa.

On turhaa huutaa, kun kukaan ei kuule.

I can't say that I'm sorry for loving you and hating myself

Kasaan itseäni uudelleen ja uudelleen vain hajotakseni jälleen.
Käyn koulussa näyttäytymässä muka hymyilevänä, terveenä ja todella kiinnostuneena,
mutta joskus en jaksa edes nousta sängystä, ja lupaan itselleni, että menen sitten tuntia myöhemmin.
Ja taas tuntia myöhemmin.
Ehkä menen vain lukiotunneille?
Tai sitten en mene ollenkaan.

A on taas sairaslomalla, enkä ole tarpeeksi rohkea soittaakseni akuuttipsykiatrian polille. Mikä mulla muka on hätänä? "En vaan jaksa." Ihmisillä on varmasti suurempiakin ongelmia.

Kaupassa tuijotan partateriä useita minuutteja, lopulta otan pakkauksen käteeni ja heitän sen ostoskoriini enkä edes malta odottaa kotiinpääsyä. Samana iltana mä itken ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, vuodan verta ja itken. Ophelia käskee lopettaa, sanoo, että millä tahansa muulla kuin partaterillä, ja mä sanon että mikään muu ei ole enää tarpeeksi terävä, ei viillä tarpeeksi syvälle eikä vuodata tarpeeksi verta. Seuraavana aamuna itken suihkussa, koska reisiin ja ranteisiin sattuu ja se kipu on helvetillistä. Jotain, mitä en ottanut edellisenä iltana huomioon. Sen jälkeen puhdistan haavat desinfiointiaineella, mikä sattuu myös liikaa. Menen kouluun löysissä kollareissa, ja rukoilen, ettei niiden kangas koske kertaakaan mun reisiä.
Idiootti.

A:n sairasloma loppuu aikaisintaan tänään, ja mä toivon, että saisin kohta viestiä häneltä uudesta ajasta. Mä tarvitsen jonkun, jolle kertoa, kuinka paha olo mulla on.

I'm trying to lose myself, you ought to try it

Kuraattori ei ollut paikalla silloin, kun sen olisi pitänyt olla,
olisin voinut mennä valittamaan, kuinka en jaksa olla koulussa ahdistumassa.Terveydenhoitajaa näkyy vielä harvemmin ja A on koulutuksessa.
Tekstasin hänelle kuitenkin, kerroin kaiken siitä, miltä musta juuri silloin tuntui ja sanoin, etten enää kestä.
A vastasi että maanantaina nähdään, mutta jos olo menee mahdottomaksi / tulee itsetuhoisia ajatuksia, mun pitää soittaa akuuttipsykiatrian  polille. Kysyi vielä lopuksi pärjäänkö mä ja mä vastasin että kyllä mä pärjään, koska en uskalla soittaa sinne polille kun en tiedä mitä sanoisin. Aina, kun mä selitän ongelmiani/tuntemuksiani, mä oon aina aivan varma että ihmiset luulee mun keksivän kaiken omasta päästäni. Siksi mä jätän usein puolet kertomatta, koska en halua kenenkään luulevan mua huomionhakuiseksi feikiksi.   Ja se, etten kerro puoliakaan taas vaikeuttaa avun saantia.

A lupasi varata aikaa ylilääkärille, jos nostettaisiin lääkitystä taas. En ole edes varma auttavatko ne mömmöt mitään.

Miksi kello on vasta noin vähän? Mä haluaisin vain nukkua.

Even if I go out to happiness for a moment, now I know that I would want to go back

Suomen terveydenhuolto on syvältä.

En ole tarpeeksi sairas psykiatriselle osastolle enää
kun en uhkaa tappavani itseäni painon noustessa
tai kun valehtelin sanoessani lopettaneeni itseni satuttamisen.
Ensimmäistä kertaa kun mua ei uhata sillä entisellä kirosanalla "osasto"
vaan kun mä kerrankin olisin valmis menemään sinne,
kun en jaksa enää täällä yksin,
mä en saa mitään mahdollisuutta.

Ehkä mun pitäisi laihtua kymmenen kiloa,
viiltää ranteet auki,
väärinkäyttää lääkkeitä
tai vaikka saada ahdistuskohtaus keskellä koulun pihaa,
että mä olisin taas tarpeeksi sairas teille.

I want to be good enough for you

Mä olen...

mä luulen et mä oon.....

mä taidan olla rakastunut.

Sä olet ensimmäinen ihminen Tytön jälkeen, joka saa mut tuntemaan näin ja se pelottaa mua. Mun sydän lyö nopeampaa kuin yleensä, mä en saa silmiäni irti susta enkä mä voi ajatella ketään muuta kuin sua. Sä olisit se täydellinen vastaus kaikkeen, mutta sä et taida edes tietää sitä.

keep me from obsessing on you

Ei enää sokeria, leivoksia, hedelmäkarkkeja, suklaata, sokeroituja limsoja, eikä mitään muutakaan herkuiksi laskettavaa. Kokeillaan helmikuu ja toivottavasti jatkuu pidempäänkin.

Käyn nykyään neljä kertaa viikossa ryhmäliikuntatunneilla, kerran salilla ja lenkillä. En ole kuitenkaan uskaltanut käydä vaa'alla, sillä en ole syönyt mielestäni tarpeeksi terveellisesti. Ehkä viikon päästä, tai ehkä ei?

Oli ikävä, anteeksi että olin hiljaa näinkin kauan.

I think I'm sick

Kello on yksi yöllä, ja mun pitäisi kai jo nukkua, mutten kuitenkaan pysty siihen, sillä ajatukseni pitävät liian kovaa ääntä. Huomenna A:n tapaaminen, en halua tietää paljonko olen lihonut joulun aikana. Tavoite oli olla lihomatta, mutta olen varma, että olen taas 60-jengissä.

Ei. Mä en haluaisi ajatella sitä, mutta mä en pysty olemaan. En pysty istumaan, katsomaan peiliin tai vaihtamaan vaatteita ilman, että haluaisin itkeä. Ihoni on huonossa kunnossa, olen varmasti lihonut ja vatsani on vieläkin turvonnut kaikesta siitä ruoasta, minkä ahdoin kurkustani eilen illalla alas.

En saanut itseäni raahattua lenkille eilen enkä tänään, ja se saa mut tuntemaan oloni vielä ahdistuneemmaksi.
Reiteni leviävät istuessani sängylleni tietokone sylissä, ja mä rukoilen, että kun mä herään aamulla, en näytä enää näin kamalalta, tai mä en halua enää herätä ollenkaan.