My only wish: 2013, be nice to me

Most importantly, tho, I want to be able to

Ihania vuoden viimeisiä päiviä ja parempaa uutta vuotta 2013 kaikille ihanille lukijoille! ♥

☆POST-CHRISTMAS DIET☆

Joulu on vuoden vaikein aika.

Se voittaa pääsiäisen suklaat, vapun alkoholin ja jopa juhannuksen ruoat. Jouluna syöt sitä samaa ruokaa kolme päivää putkeen, laatikoita, kinkkua, salaatteja, pipareita. Glögissäkin on kymmeniä turhia kaloreita, joulutortuissa toista sataa ja yhdessä suklaakonvehdissa viitisenkymmentä.

Kaikesta tästä huolimatta mä selvisin joulusta, ja tänään syötiin viimeisetkin jouluruoan rippeet. Ei sitä samaa kalorimömmöä huomenna, mutta olohuoneen pöydällä houkuttelevat suklaat, joita äiti osti varastoon kuukauden ajan ennen tätä kirottua juhlaa. Juustot jääkaapissa sisältävät myös satoja turhia kaloreita, rasvaa, suolaa ja kaikkea sitä, mitä en tarvitse. Silti yllätän itseni ilta toisensa jälkeen kirja sylissä, teemuki käsissä ja juustolautanen vieressä pöydällä. Vasta, kun pysähdyn, rauhoitun mennäkseni nukkumaan, mä ymmärrän, kuinka paljon pahaa olen taas itselleni sen päivän aikana tehnyt. Kuinka en ole liikkunut yhtään, kuinka olen syönyt tuhansia kaloreita ja kuinka vain lihon, vaikka haluan näyttää A:lle, kuinka mä pystyn siihen, laihdun vielä ja pääsen tavoitteeseeni.

Aamulla avatessani piparipurkin kannen ja ottaessani aamukahvini kaveriksi muutaman sokerikuorrutteisen piparin, mä lupasin itselleni, että tänään mä menen lenkille. Ja niin myös huomenna, ylihuomenna ja lauantaina. Siinä, missä toiset aloittavat dieettinsä vasta vuoden vaihtuessa, mä taon päähäni sitä tosiasiaa, kuinka tänään on toinen joulupäivä, ja huomenna on jo arkipäivä. Joulu on ohi, eikä mulla ole enää mitään syytä läskeillä kotona.

Mars, ulos siitä lihava.

instead of making me better you keep making me ill

57 kg
bmi 21,9
'normaalipaino'

ja A hymyilee.
"Kuinka paljon alaspäin sä aijot vielä mennä?" se kysyy ja mä mietin hetken, enkä lopulta edes vastaa. Ei se kuitenkaan ymmärrä, kuinka kauhealta lähes bmi 22 kuulostaa, kuinka isolta se saa mut tuntemaan itseni ja kuinka antaisin mitä vaan, että painaisin 48 kg. Sen sijaan hän kertoo iloisena, kuinka voisin painaa jopa 64 kilogrammaa, ja olisin silti normaalipainoinen.

Normaali, sana ei kuulosta enää kovin tavalliselta.
En edes tiedä mitä tarkoittaa normaali, en halua olla sellainen, en ainakaan painoni suhteen.
Sehän tarkoittaa sitä, että olen aivan kuten kaikki muutkin?

Seronilit loppuu juuri jouluksi, mutten saanut suutani auki eilisessä tapaamisessa. Ehkä mä selviän ilman niitä viikon.

I could really use a wish right now

Aloitin perjantaina sen ruokapäiväkirjan pitämisen, huomenna taas saan selitellä A:lle miksi aloitin sen viikon myöhässä. Hän sanoi, ettei mun tarvitse (tai oikeastaan edes saa) laskea siihen kaloreita, mutta laskin kuitenkin. Tuntui turhalta pitää päiväkirjaa syömisistä, jos ei laske paljonko oikeasti onkin tullut syötyä. Perjantaina selvisin 760 kalorilla, vaikka olin varma, että söin liikaa. Eilen taas meni yli 1000 kalorin. Tänään en epäonnistunut niinkään pahasti, intake on vain 885, enkä anna sen nousta enää yhtään.

Löysin ABC-dieetin kautta uuden dieetin ensiviikolle kokeiltavaksi, nimittäin Healthy Skinny Girl Diet. Se vaikuttaa kaikinpuolin mulle sopivalta, kun viikonloppuisin voi syödä jopa 1100 kaloria. Itselläni on edelleen vaikeuksia olla syömättä, jos porukat tekee ruokaa.

Tämä ilta menee huomista kauhulla odottaen, mitä A ajattelee lukiessaan päiväkirjaani. Viime tapaamisellamme mulla oli nimittäin ahmintavaihde päällä, ja häntä huolestutti jo valmiiksi se, kuinka nopeasti vaihdan ahmimisesta lähes paastoon. En osaa syödä normaalisti, enkä tiedä sainko vihdoinkin sen taottua A:n päähän viime viikolla. Toivottavasti tämä todistaisi sen, ettei hän enää yritäkään auttaa mua vain sanomalla: "syö viisi kertaa päivässä, älä paastoa äläkä ahmi!!!!1 :) " Ei toimi, A, ei toimi.

pointless rambling

Tappavan tylsä perjantai-ilta itsenäisyyspäivän jälkeen.  En oikeastaan edes tiedosta sitä, että tänään on perjantai ja huomenna muka lauantai. Eilinen oli jo mulle lauantai, enkä saa aivojani tajuamaan, että tänään on perjantai ja eilen oli torstai.

Ajotunti peruutti tämän viikon tapaamisen A:n kanssa, ja seuraava saakin odottaa maanantaihin. En toistaalta edes haluaisi sinne, en jaksa kuunnella selitystä akupunktio-mahdollisuuksista, painon nousemisesta, ristiriitaisuudestani tai ainakaan ruokapäiväkirjasta, jota en pitänyt vaikka olisi jo viikon ajan kuulunut. Osaan kyllä kirjoittaa kalorilleen oikein sen, mitä olen syönyt päivän aikana, mutta kadotin intoni kirjoittaa niitä ylös, kun yhtäkkiä käskettiinkin. En ole edes miettinyt syömisiäni viimeiseen viikkoon, tänään ei ole ollut nälkä ja toivon, ettei huomennakaan ole. Ajattelin vain, kuinka paljon helpompaa olisi, kun voisi vain taas olla syömättä. Ei tarvitsisi ahdistua siitä, kun onkin antanut itsensä syödä liikaa.

Vietin työpäivän tumblrissa ja vastaan tuli selatessa kymmeniä kuvia arvista, verta vuotavista haavoista, partateristä ja mustelmista. Triggered. 

Tällä hetkellä mun tavoite on vain selvitä viikonlopusta vahingoittamatta itseäni.

help I have done it again

Kaikki muut laihtuvat ja paranevat, syövät terveellisesti ja onnistuvat. Mä epäonnistun, lihon ja ilahdutan joka viikko A:ta parillasadalla uudella grammalla. Murrun ja alan itkeä holtittomasti,

"Mitä sä ajattelet nyt, kun kuulit että paino on noussut?"
"Mä en halua olla olemassa."
"Tajuatko sä mistä tämä johtuu?"
"Siitä että mä söin."
"Ei, vaan siitä että ensin sä et syönyt ja sitten sä söit liikaa."
"Aha."
"Mitä sä aijot nyt tehdä?"
"Lopettaa syömisen."
"Kai sä ymmärrät ettei se auta"
"Mä en halua ymmärtää."

Teen kaikesta vaikeaa. En syö lääkkeitä, kun syön niitä niin juon alkoholia ja olen sekaisin. Lihon enkä halua enää katsoa peiliin.
  Mitä mä tein väärin?

and I, your willing victim

Mä yritän valmistautua henkisesti huomiseen tapaamiseen A:n kanssa. Siellä odottaa vaaka ja A:n pettymys, kun kerron hänelle että lopetin syömisen taas. Hän myös sanoi, että haluaa mun piirtävän vartaloni sellaisena kun sen näen. Ongelma on siinä, että mä en osaa piirtää ja tiedän turhautuvani yrittäessäni.

Käyn aamulla vaa'alla ensimmäistä kertaa kuukauteen, ja vertaan sitten polin vaakaa omaani. Haluan tietää kumpi on väärässä, näyttääkö ne samaa vai valehteleeko molemmat. En myöskään tule kestämään sitä, jos mä olenkin lihonut taas. A:ta se ei häiritsisi, mutta mä haluaisin ampua itseni siinä vaiheessa. Ihan vain sen takia, kun olin niin iloinen kuullessani pudottaneeni kolme kiloa.

On a side note: En ottanut lääkkeitä tänäänkään. Miksi mä aina unohdan?
Turhauttaa...

how come you're not here?

Sinun on myös hyvä tietää, että alle 18-vuotiailla potilailla on suurentunut itsemurhayritysten, itsemurha-ajatusten ja vihamielisyyden (ensisijaisesti aggressiivisuuden, uhmakkaan käyttäytymisen ja suuttumuksen) riski
kun he käyttävät tämän luokan lääkkeitä.

Mun aivot tarvitsivat lopulta vain 40mg seronilia (aiemmin 20mg) ennen kuin huomasin lisääntyneen tarpeen vahingoittaa itseäni (tai ehkä tarvitsin vain jotain, mitä syyttää). Nyt en enää halua lopettaa.

Mä tarvitsen jonkun, jolle puhua, jonkun joka välittää ja jonkun, jota rakastaa. 

Mä en ole pitkään aikaan ollut näin yksinäinen.

I swear it's not by choice but Ana has this voice

ymmärrän kyllä, etten ole vielä sen arvoinen, että voisin syödä normaalisti,
mutta miksi kaksi viikkoa sen jälkeen kun siihen on antanut luvan ja totutellut taas
se helvetti palaa ja kertoo kuinka ei sovi syödä liikaa
kuinka olen ällöttävä
liian iso
ja kaikella tavalla epämiellyttävää.

When it's broke it's perfect

Uskomukseni sotivat järkeni kanssa, sodin itseni kanssa, A:n kanssa, vaa'an kanssa, ruoan kanssa.
En halunnut uskoa A:ta, kun hän viime käynnilläni viimeinkin kertoi mun laihtuneen kolme kiloa kolmessa viikossa. Kolme taitaa olla onnenlukuni, sillä se ristiriita, minkä mieleni tuosta muodostuu johtuu siitä, että olen ne kolme viikkoa syönyt kolme ateriaa päivässä. "Ei syömällä laihdu"-hokema ei muokkaudu vaikka A kuinka haluaisi.

Tiistaina syödessäni lounaaseen kuuluvaa jälkiruokaa mä huomasin ensimmäistä kertaa niiden kolmen viikon aikana olevani liian täynnä. Sitä seurasi tietysti ahdistus ja tällä hetkellä välttelen ruokaa - palasin tämän päivän aikana yhden aterian päivärytmiin, eikä mieleni tee muuttaa sitä enää. En jaksa kuunnella A:n pelotteluja syömishäiriöpolista, mä olen vielä kaukana siitä, mä en lankea sun pelotteluihisi.

ps. anteeksi
että
olin
poissa

help me

this too shall pass

Vielä ehtisin viimeiselle tunnille kouluun jos lähtisin heti.
Se vaatisi toisaalta housujenvaihdon ja ehostautumista, joten jätän väliin.
Ei kiinnosta, miten on näin helppoa keksiä syitä jäädä kotiin, kun voisi olla koulussa ahdistumassa?
Kotona taas on ruokaa vaikka muille jakaa ja ahdistus on kokonaan toisenlaista. Voin myös lukittautua huoneeseeni kahvikupillisen kanssa ja leikkiä, etten kuule kun äiti huutaa syömään.

Aamulla painoin edelleen yli 58 kiloa enkä ymmärrä miksen pääse enää takaisin 55 kiloon, missä olin heinäkuun alussa. 58 ja 60 kiloa on vain liian lähekkäin, mä täytän taas kohta vuosia ja mä olen jo kyllästynyt vihaamaan painoani ja ulkonäköäni.

5 minuuuttia tunnin alkuun, mä olen vieläkin täällä.
Koko päivä onnistuneesti lusmuiltu kotona.
Olenko ylpeä itsestäni?
En. On vain parempi olla kotona edes yksi päivä viikosta,
sillä mä en jaksa olla koulussa näyttämässä siltä kuin mua kiinnostaisi tavata niitä ihmisiä,
kuunnella kun ne selittää suunnitelmistaan joihin mä en kuulu, ja pelätä että näen ihmisiä joita en vain halua nähdä.

6 päivää, ja näen A:n. Lähetin eilen viestiä ja kysyin, onko mahdollista uusia melatoniiniresepti, sillä mä en enää saa nukuttua ilman niitä. Jäljellä on neljä tablettia, ja huonoimpina iltoina niitä menee kolme. Saattaa olla, että en taas nuku viikkoon, stressitaso on muutenkin tosi korkealla autokoulun, koulun, töiden ja kotijuttujen takia, ja mä en tiedä miten mä selviän.

fiction and fact

koska on asioita, joita en ole sanonut suoraan

ja haluan, että tiedätte.

ja koska on myös lukijoita, 

jotka eivät tiedä minusta puoliakaan.

näin tänään A:n, hän sanoi laittavansa minut syömishäiriöpoliklinikalle jos jatkan tätä ruoan välttelyä vielä.

yritin selittää, etten tee sitä vältelläkseni ruokaa itsessään, vaan sitä sen jälkeistä ahdistusta.

miksi se on niin vaikeaa ymmärtää? 

I go through the 7 stages of grief every morning when I have to get out of bed

Tästä pahasta tavastakin on tullut enemmänkin rutiini, enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Lintsaan kaksi ensimmäistä tuntia ja menen kouluun vasta kymmeneksi. Äiti luulee, että mulla ei edes olisi mitään ennen kymmentä, ja mä annan asian olla niin. Ystävät kysyy miksen ollut aamutunneilla ja mä sanon, että oli väsy. 

 

Se on itse asiassa ihan tottakin. Mä en saa taaskaan nukahdettua illalla enkä pääse ylös sängystä aamulla. Iltaisin nukahtamista vaikeuttaa myös se, että asetan itselleni liian kovat odotukset; mun pitäisi nukkua kahdeksan tuntia. Kun näen, että ehdin enää nukkua vain 7 ja puoli, alkaa ahdistaa. Kun en nukahdakaan heti, vaan pyörin sängyssä pari tuntia, ahdistaa vielä enemmän. Jossain vaiheessa ehkä nukahdan, ja aamulla kellon soidessa on liian kova väsy, ei kiinnosta, haluan vain nukkua.

A:ta en ole nähnyt henäkuun alun jälkeen, nuorisopsykiatriselta tuli viesti, että elokuun loppuun sovittu aika joudutaan perumaan työntekijän sairastumisen takia. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Juuri nyt, kun sitä eniten tarvisi. Sitä paitsi, kohta mä täytän 18, kohta ne luokittelee mut aikuiseksi ja niin kovin vastuulliseksi. Mä en halua sitä.Mä en kasva yhdessä yössä yhtään tämän aikuisemmaksi, mä en halua kaikkea sitä vastuuta, mitä ne haluais mulle antaa.

Cuz of your cold voice, I’m changing, I’m getting cold as well

Mä vain syön ja nukun.
Kaikki, mitä teen koulussa ja töissäkäymisen ohella on syöminen.
En ole uskaltanut käydä vaa'alla, en puhua Ophelialle tästä
enkä edes antaa itselleni tyhjiä lupauksia paremmasta huomisesta.

Mä näen edelleen unia kahden viikon takaisista tapahtumista, enkä mä ymmärrä miksi mun oma alitajunta syyttää mua vieläkin siitä. Yritän unohtaa ja kulkea eteenpäin, mutta joka ilta kun suljen silmäni näen unta hänestä, heistä, onnettomuuksista, vahingoista, itsetuhoisuudesta tai maailman ylösalaisuudesta.

Mä haluaisin vain palata takaisin siihen, mitä joskus oli.
Kaukaisia paikkoja, tuntemattomia ihmisiä ja unohdusta.

Now I don't wanna feel a thing anymore

"I bet you never had a Friday night like this"

Perjantai.
Päivä, johon tulen palaamaan seuraavien päivien aikana vitun monta kertaa.
Elämäni ensimmäinen kerta, kun teen jotain oikeasti tyhmää humalassa,
ja se on heti jotain näin pahaa.

Eilisen jälkeen en ole syönyt, menetin täydellisesti ruokahaluni parin viestin jälkeen.
Palasin takaisin itseni vahingoittamiseen, vaikka lupasin Ophelialle, etten sitä enää ikinä tule tekemään. Yksi päivä voi pilata paljon, tässä tapauksessa kaiken, minkä vuoksi on nähty paljon vaivaa.

Syyllisyys, itseinho ja loputon häpeä.
Ehkä vielä joskus saan anteeksi, mutta en edes odota sen tapahtuvan heti.
Mä osaan enää vain itkeä.

I want out from under this confining skin that I so reluctantly live in

Miksi kaikki ympärilläni jatkavat saman hokemista
"sähän olet täysin normaalipainoinen, ei sun tarvitse laihduttaa".
Miksi uskon heitä ehkä viiden minuutin ajan, ja taas katsoessani peiliin tai käydessäni vaa'alla kaikki näkemäni todistaa heidän olevan väärässä.

Asenteeni on muuttunut taas, en enää jaksa yrittää terveellisellä tavalla,
haluan vain olla syömättä.
Eilenkin taistelin kauan ruokailuun menon kanssa.
Laukussa olisi odottanut nutrilett-patukka ja vettä, mutta menin silti syömään vehnätortillaa.
Mikä järki siinä on? Aivan, ei mitään. Kaksinkertaiset kalorit ja varmasti enemmän rasvaa.

Vihaan itseäni jälleen enemmän päivä päivältä

ja vaaka on näyttänyt kohta kaksi viikkoa tasan samaa lukua vaikka joinain päivinä olen käytännössä näännyttänyt itseäni. Mä en vain halua enää huomenna nähdä sitä samaa lukua,
koska
58 kilogrammaa
on
liian
lähellä
sitä
pelottavaa
kuuttakymmentä.

For all that they knew you were safe home

1500 kcals a day,
nutrilett, green tea-pills, caffein-pills
jogging and gym.

am i taking this seriously enough now?

back to 58 kgs during my trip,
i love maria mena's lyrics,
miss Ophelia and 55.

maailman toisella puolen

ajattelin että haluaisitte ehkä tietää, että olen elossa. jatkuva syöminen, johon ei voi itse vaikuttaa, aiheuttaa suunnatonta ahdistusta, mutta shortsit eivät pysy enää päällä ilman vyötä enkä tiedä mitä pitäisi ajatella. vaaka olisi kova sana, mutta vielä olisi neljä viikkoa jäljellä ilman sitä. en osaa sanoa muuta, mutta lähetän haleja teille kaikille ja toivon, että ehdin lukemaan ja kommentoimaan blogejanne niin pian kuin mahdollista.

miltä nyt tuntuu?

painoin viideltä aamulla 55.1 kg, mutta huijaan itseäni ja väitän painavani tasan 55 kg, että olisin kerrankin päässyt ajoissa tavoitteeseeni.

Ainiin... Lähden muutamaksi viikoksi pois, mutta lupaan, että musta kuuluu senkin aikana.

Ophelia lähti tänä aamuna, ja mulla on jo nyt ikävä häntä (haalistuineita arpia raajoissa joista jokaisesta olen kuullut vuosien aikana jotain, ja laihuutta jota voin vain ihailla)

n u m b e r s

Jos mun vaaka pelleilee mun kanssa nyt, niin mä heitän sen seinään.
Aamulla sydän hyppäsi kurkkuun vaa'an näyttäessä juuri herättyäni 54.5 kiloa, kun se näytti viikonloppuna monta kiloa enemmän.
En uskalla päivittää tätä vielä sivupalkkiin, jos huomenna se näyttääkin jotain ihan muuta.
Ophelian kanssa puhuin tästä heti järkytyksestä selvittyäni, ja hän sanoi että vaa'an alla oleva matto voi vaikuttaa asiaan. Se on kyllä aina ollut siellä vaa'an alla, eli ei se kai mitään tee. Toisaalta analoginen tai-mikä-onkaan vaaka näytti aamupalan jälkeen noin 56 kiloa enkä tiedä enää mitä oikeasti painan.

my worth is measured solely according to the scale

Laittakaa kaksi kehonsa ja syömistensä kanssa taistelevaa tyttöä samaan pöytään syömään ja samaan huoneeseen viikoksi.
Minä olen toinen niistä tälläkin hetkellä - Ophelia on vierailemassa luonani.
Ophelia, entinen laitospotilas, nykyään viisikymmentäkiloinen ikuinen laihduttaja.
Tyttö, johon tutustuin netissä viisi vuotta sitten ja joka ei edes asu Suomessa.

Noin 200 kaloria päivällä, toisella nutrilett-patukasta ja toisella parista näkkileivästä.
Loppuiltapäivä vain vettä ja vihreää teetä sekä juttelemista
ja vasta äsken päivän ensimmäinen kunnon ateria, pari ohutta siivua pitsaa.
Talking 'bout bad influence.

Huomenna olisi tarkoitus käydä vaa'alla ja kävelyllä, syödä yhtä vähän
ja oikeasti laihtua seuraavan viikon aikana.

rutiineja

Herää
Mieti mikä päivä tänään on
Nouse
Toivota hyvät huomenet
Käy vaa'alla ja koeta olla pettymättä
Juo kahvia ja lue blogeja
Pese kasvot
Ota lääkkeet
Leiki normaalia
Leiki normaalia
Leiki normaalia

-200g, kulunutta kynsilakkaa, vastavärjätyt hiukset, jännitystä ja ihmeellisen hyvää itsekuria.

I shouldn't do this anymore

I can't laugh too hard, I'm on a diet.
I'm trying to lose myself,
You ought to try it.
Just starve for six days straight,
Oh, it's a riot.
Every Sunday night.

1200 kcal, 58.0 kg. 
+ 50 kcal, 58.0 kg.
2 pv, 1250 kcal,
58.0 kg.

But every pound I shed
Speaks volumes of my lack of self control.

you self destructive little girl, pick yourself up, don't blame the world

Aamulla vaaka näytti 58 kg ensimmäistä kertaa pariin vuoteen, eikä musta tunnu vieläkään ihmeelliselle. Se on lähes kolme kiloa alaspäin kesän alusta, mutta nyt pelkään vain, etten ehdi pudottaa vähintään kolmea kiloa lisää kahdessa viikossa, mikä mulla on aikaa.

Self-fulfilling prophecy
You never fail to comfort me
in this town, filled with
violent mothers,
cheating fathers,
leaving lovers,
angry brothers,
starving daughters,
starving daughters,
worried lovers.
I swear to you,
I’ll never trust again.

so much hate for the ones we love

Mä olen

väsynyt, sekaisin, yksinäinen, lihava, laiska ja ahdistunut.
Mä en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, mä pelkään pettäväni teidät huonosti kirjoitetuilla teksteillä joista ei saa mitään selvää.

Koulukin loppui yli kolme viikkoa sitten ja olen vain ollut töissä sen jälkeen. En ole puhunut kellekään, en edes ajatellut puhuvani tai pyytäväni heitä tapaamaan minut jossain. Koska haluan olla yksinäinen vain siksi, että voin valittaa siitä sitten muille. Ajan ihmiset pois luotani ja valitan kun kukaan ei haluakaan jäädä. Mutta ehkä tykkään leikkiä uhria, vaikka minä olen oikeasti se paha ihminen tässä.




painan jälleen alle 60 kiloa mutten uskalla sanoa paljonko, koska se on edelleen liikaa.

n u m b

(kirjoitettu keskiviikkona)

Jumalauta mä tein sen. Mä oikeasti tein sen.
Kolmen vuoden jälkeen mä olen vihdoin vapaa,
vapaa rakastumaan ja haluaisin vihdoinkin pitää sanani Tytön kanssa kavereina pysymisestä.
Mä näin hänet, mä tiedostin hänen olemassaolonsa ensimmäistä kertaa kuukauteen, mutta mä en tuntenut mitään muuta kuin halua puhua enemmänkin. Se kaatui ehkä lähinnä tilanteen naurettavuuteen ja ahdistukseen. Olinhan koulussa, koskapa siellä ei ahdistaisi. Mä mietin, että ehkä oli helpompi päästää irti, kun ei muutenkaan tunne oikein mitään. Mulla on ollut aika pitkälti ihmeellinen olo koko viikon. En tiedä olenko surullinen vai iloinen, mutta ahdistuksen mä tuntisin. Mutta itsessään Tytön olemassaolo ei sitä enää aiheuttanut ja mä voisin vaikka itkeä ilosta.

Tänään on kulunut tasan viikko siitä, kun sain käsiini seronil-reseptin ja järkyttävän luettelon mahdollisista sivuvaikutuksista.  Peloista, turhautumisesta ja väsymyksestä huolimatta kuitenkin mun kirjoittaminen sujuu paremmin kuin viikkoihin. Mua jollain tasolla inspaa se, että mulla on vielä pitkä matka kuljettavana ennen kuin ne alkavat oikeasti edes vaikuttaa (jos alkavat). Ei tarvitse luopua tutusta ja turvallisesta surullisuudesta ihan vielä (ehkä viikkojen kuluttua olen oikeasti valmis siihen).

You wanna know, know that it doesn't hurt me?

Miksi tällä hetkellä enemmän pelkään alakulostani luopumista kuin seronilin sivuvaikutuksia?
Haluan kyllä eroon ahdistuneisuudestani, mutta alakulo on turvallisempi fiilis kuin se onnellisuus, mitä ne lupailivat. Tuntuu niin feikiltä, pelkään jo valmiiksi ihmisten reaktioita. Ehkä vasta sitten he ajattelevat, että mussa on jotain vialla, kun en olekaan hiljainen ja apaattisen näköinen 24 tuntia päivästä.
Mietin myös, miksi masennuslääke voi aiheuttaa parin ensimmäisen viikon aikana vielä pahempaa masentuneisuutta ja jopa itsetuhoisuutta. Does that even make sense?
Seuraavia viikkoja kauhunsekaisin tuntein odottaen,
kiitän ja kuittaan.

you do what it takes until it takes everything you are

Mun piti vain nukkua kaksi tuntia pidempään ja mennä kouluun sen jälkeen,

mutta lopulta olin koko päivän kotona. Tässä vaiheessa kevättä ei enää kiinnosta,

kun deadlinet on nurkan takana ja kaikkien muiden naama koulussa alkaa ärsyttämään.

Mielummin jään sitten kotiin, en tapaa ketään enkä puhu kenellekään.

Because I disliked the unfamiliar happiness more than the familiar sadness-- 

Viime viikonlopun paras asia oli se, kun tajusin etten ole enää rakastunut.
En enää jaksa taistella ollakseni normaali ja tunteakseni jotain muita ihmisiä kohtaan,
kun kaikki mitä enää tunnen on ahdistus, suru ja viha.
Tahdon vain olla, selvitä elämästäni päivä kerrallaan
ja päästä pois tästä paikasta, eroon näistä ihmisistä ja kauas pois tästä maasta.

-- Inside my sadness that became my home, can I invite you in? 

Hope is a paper boat that sinks, isn’t it sad?

Miksi mä en osaa?

Mun piti mennä tänään juhlistamaan kaverin ystävän täysi-ikäisyyttä, mutta koko päivän eipäs-juupas-taistelua katselleena päätin lopulta olla menemättä.
Tuntemattomia ihmisiä, ei rahaa juomiin eikä mitään intoa pyöräillä vesisateessa.
Olisin halunnut kertoa ystävälleni oikean syyn poisjäämiselleni, mutta en uskaltanut koska pelkäsin hänen nauravan minulle.

"...en halua tulla sinne, koska siellä on liikaa tuntemattomia ihmisiä ja mun pää ei kestä sitä."
Totuus.
"...mulla on ollu vähä kuumetta täs parin päivän ajan, etten viitsi kokeilla onneani."
Valheita.

Keskiviikkona lääkärin tapaaminen.
Se ei ikinä usko mua muutenkaan, tuntuu turhalta edes mennä sinne.
Minä, jolla "ei ole päässä mitään vikaa".
Ei ehkä olekaan.
Ehkä vain kuvittelen kaiken?
Se tästä vielä puuttuisikin.

Toisaalta voisi olla kiva vain herätä joku aamu ja tuntea olonsa hyväksi,
rohkeaksi,
laihaksi ja
uskaltaa tehdä kaikkea,
mistä tähän asti olen vain haaveillut.

Rest it off for a night and all would be well, everything would be fresh like a morning after rain

Kaksi päivää sitten olin aivan varma, että saan vihdoinkin nukuttua ilman ylimääräistä melatoniinia, mutta viime yö todisti luuloni vääriksi. Ärsyttää. Jätin melatoniinitabletit ottamatta ja kaduin sitä puoli tuntia sänkyyn kaatumisen jälkeen; aivot ei suostu sammumaan ja mä tajusin jo unohtaneeni miltä se tuntuu, kun ei saa nukuttua ja vain pyörii sängyssä puolet yöstä. Aamulla en olisi halunnut laittautua tai lähteä kouluun, mutta tein kummatkin kaikesta huolimatta yllättäen sekä itseni että äitini. Olin nimittäin valmis viisitoista minuuttia aijemmin kuin ikinä ennen ja jopa söin oikeasti aamupalaa keittiön pöydän ääressä.

En halua edes ajatella, mitä tyhmää teen seuraavaksi. Ai, aivan; söin jo lähes koko levyllisen suklaata. Unohtakaa,  I messed up already.

Haluaisin myös pyytää anteeksi sitä, että lataan nykyään paljon valkotaustaisia typografia-kuvia mustaan blogiini. Se pistää kovasti omaan silmääni, mutta en jaksa miettiä sellaisia jos pidän kuvasta muuten...

Anteeksi etten ole kirjoittanut mitään.
Olen stressannut kaikkea mahdollista
aina koulusta raha-asioihin ja vanhempien väleihin.
En myöskään ole nähnyt A:ta tällä viikolla
ja tuntuu koko ajan siltä kuin olisin unohtanut jotain.

Pelkään tätä viikonloppua enemmän kuin mitään,
isä tulee kotiin tänään ja äiti aikoo mennä huomenna viettämään iltaa ystävättärelleen.
Jos isäni ei ole yhtään muuttunut, viikonlopustani tulee helvetti vain tuon takia.

Yritän muistaa lukea ja kommentoida tekstejänne huomenna, loppuillan ajattelin olla tekemättä yhtään mitään.

I only miss you when I'm breathing

Keskiviikkona jalat veivät mut yhdeltätoista kotiin koulun sijaan,
samana päivänä sain kerrottua isälle viestillä poliklinikasta,
(ja ehkä, vain ehkä ylilääkäri arvostaa mua enemmän nyt)
mulla on nyt kerrankin suunnitelmia viikonlopulle
ja mä olen hyvin iloinen siitä.

Mitä Tyttöön tulee, A sanoi että mä käyttäydyn lapsellisesti.
(Rikoin itselleni antamani lupauksen ja puhuin hänestä siellä 
koska mä en enää kestänyt)
Asenne on kuulemma "jos ei toi leiki mun kans, mäkään en leiki sen kans".
Mä en usko sitä, en mä ajattele niin.
Se on paljon monimutkaisempaa.

... 

Ehkä kevät tulee tällä kertaa oikeasti,
ehkä en muista huomisesta sunnuntaina enää mitään,
ehkä rupean vaikutuksen alaisena angstaamaan,
tai ehkä, ehkä mä saan vain olla yhden illan ihan ilman sua.

but I can't change

Normaali ihminen olisi varmasti luovuttanut jo, kun ei kolmenkaan vuoden taistelun jälkeen ole päässyt tavoitepainoonsa. En minä. Taidankin olla sekaisin päästäni mutten välitä.

Mulla on 48 tuntia aikaa kertoa isälle poliklinikasta tai Herra Sinun-päässäsi-ei-ole-mitään-vikaa ei suostu vieläkään määräämään lääkkeitä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaan ahdistukseen. Helvetin helvetti, mä en vain osaa kertoa isälle. Edes A ei ymmärrä, ettei se ole niin helppoa mulle, meidän perheessä, mun isälle. Mun piti olla se täydellinen pikkutyttö, ei se teini, joka pakenee mielummin kuin puhuu vieraille tai edes tutuille joille ei vain ole tullut puhuttua. Ei sellainen, joka ei nuku yöllä koska miettii jokaista kertaa, kun on nolannut itsensä tai sellainen, joka ei halua syödä kouluruokailussa kasvot kaikkiin muihin päin.

Aamulla painoin taas lähemmäs 60 kiloa kuin 58 ja syytän pääsiäistä vaikka oikea syyllinen löytyy tämän koneen edestä, ihminen, jolla ei ole tippaakaan itsekuria tai edes oikeastaan motivaatiota.
Kesä lähestyy liian nopeasti ja mä en ole valmis.

I lower my head and avoid them, I hate myself

Mä haluaisin oppia kommentoimaan muiden postauksia,
kirjoittaa jotain muutakin sinne kommenttiboksiin kuin 'tsemppiä' tai 'haleja'.

Haluaisin uskoa, kun mulle sanotaan että olen pienempi kuin olin,
lopettaa peilin tuijottamisen ja uskaltaa käyttää taas kivoja vaatteita.
Hupparit, löysät kauluspaidat ja pitkähihaiset on käytetty loppuun,
haluan olla taas se minä, joka näyttää hyvältä lempivaatteissaan ja
hymyilee peilikuvalleen sitä valitettavaa itserakkautta huokuvaa hymyä
josta 'pääsin eroon' vuosia sitten.

Torstaina koulussa näin väläyksen sitä pienempää mua
mutta iltapäivällä olin jo kadottanut hänet.

Matka jatkuu...
kohti onnellisuutta.

breathe me

voittajafiilis.
totaalista ignooraamista,
ei sydämentykytyksiä
tai ahdistusta,
ei myöskään edes tervehtimistä,
vain
kuntosalitreeniä
ja alle 1000 kaloria

they're so bad, aren't they?

Wounds (when you cry)

scars (though you try)
and tears (say goodbye)

pouring out (the time is ticking).

Aika kului umpeen, mä olen palannut.
Olin poissa liian vähän aikaa, tiedän sen, mutten voi elää kirjoittamatta tänne.
Lukekoot kuka haluaa, olen valmis siihen nyt.

Are you still sleeping on your dreams?

Counting your remaining breaths?

Measuring the depth of your tears?
Is your hope a sinking paper boat?

A lomailee ensi viikon.
10 päivää ennenkuin tapaan hänet taas.
Ehkä selviän. Ehkä kaikki on nyt hyvin.
ehken ahdistu koulussa tai kaupungilla,
ehkä en näe tiedätte-kyllä-ketä tai
ehkä, ehkä mä osaankin kohdata hänet pystypäin.

You're sad, right?

Torstaina multa kysyttiin olenko laihtunut.

En ole, en oikeasti.

so with all due respect tell me what is death if life is just a bitch

Mun inspiraatio palasi. Luotanko sanaasi kun sanot, ettet löydä tänne enää? En luota, olen pahoillani.
Entä jos taas eksyt tänne, tai se joka tästä sulle kertoi muistuttaa sinua? Sitä riskiä en ota.

En olisi ikinä uskonut, että synkin ja samalla intohimoisimmin varjeltu salaisuuteni paljastuisi tällä tavalla ja vielä hänelle, jonka ei koskaan olisi kuulunut tietää Emilystä. Emily on vain hahmo, väline jonka kautta raivoan, itken ja puran ahdistustani. Ikinä, ei ikinä ollut tarkoitukseni loukata sinua.
Jos jaksan, vaihdan huomenna blogini osoitetta - ikävä kyllä olen aika kiintynyt tähän.
Joko raksuttaa? Oikeassa elämässä tuntemani ihmiset ovat löytäneet tiensä tänne yksi kerrallaan siitä vaarattomasta pojasta aina siihen yhteen ihmiseen asti. Ja nyt riittää. Ei enää muita tuttuja, tämä on mun salaisuuteni ja sellaisena saa pysyä. Haluan välimme takaisin edes jotenkin neutraaleiksi tämänhetkisen nolouden sijaan. Olisiko se liikaa pyydetty?

Joten Tyttö, ole kiltti,
älä etsi mua enää.

And I have loved you to death

Muistatteko miten viikko sitten tiistaina mä luulin nähneeni Tytön, ihan vilaukselta vaan, mutta mä tiesin nähneeni hänet. Mun sydän tiesi vaikka aivot väitti että se ei ole mahdollista. Samalla tavalla olen varma, että hän oli tänäänkin hieman liian lähellä; mun tarvitsi vain kuulla hänen äänensä. Ainakin olettaa, että se oli hänen. Edelleen, mun sydän on varma että se on hänen mutta aivot sanoo toista. Hänen ei pitäsi olla tässä kaupungissa, mutta olen varma, että siitä äänestä en tule ikinä erehtymään. Pakenin paikalta edes näkemättä mitään hänen kaltaistaan, mitään merkkejä siitä että se olisi oikeasti ollut hän. En halunnut tietää vaikka olisikin ollut. Äänen kuuleminenkin oli liikaa.

Mä lopetan vielä jonain päivänä Tytöstä kirjoittamisen, mutta tänään menneisyys ja nykyhetki sekoittuu liikaa toisiinsa, mun on pakko satuttaa itseäni niillä muistoilla vielä kerran ennenkuin annan itseni unohtaa.

I guess this is my way to become like you

Intohimo. Mä vihaan sua intohimoisesti. Mä vihaan sun hymyäs, sitä miten sä virnistät härnäävästi ja sun silmät kiiltää just sillä tietyllä tavalla.

Mä vihaan sun ääntäs, sitä miten sä sanot mun nimen, sun naurus kaikua. Vihaan sun suostuvaisuutta, ajattelevaisuutta ja ymmärtäväisyyttä. Vihaan sitä, miten sä aina puhut mut ympäri ja mä suostun tapaamaan sut taas kerran, ja kuinka sä voit pienten ja mitättömien syiden vuoksi jättää mun näkemisen väliin.

Vihaan myös sitä, miten kaiken tämän jälkeen mä annan sulle edelleen anteeksi (ja rakastan sua enemmän). Mä vihaan kaikkia noita asioita, mutta eniten mä vihaan niitä lyöntejä, jotka mun sydän jättää välistä sun takia. Sitä epäsäännöllisyyttä mun hengityksessä kun sä astut huoneeseen. Miten mä tajuan edelleen tuntevani perhosia vatsassani kun mä kuulen sun nimen tai näen sut sattumalta.

Kaikki ne asiat, mitä sä et edes tajua tekeväs - mä vihaan sitä kaikkea.

Luulen, että näin Tytön eilen.
Mun sydämeen sattuu.

I always keep my promises

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2. Sen jälkeen kerro 7 random faktaa itsestäsi.
3. Anna awardi eteenpäin lempibloggaajille/blogeille

Isot halit ja kiitokset Annalle ja Liljalle tästä awardista ja iso anteeksipyyntö: tämän aikaansaaminen kesti enemmän kuin olisi pitänyt.

Koska oon tehnyt kaksi tällaista faktapostausta ennemmin (x ja z) tämän blogin aikana, en tiedä enää mitä kertoisin itsestäni. Voin silti yrittää.

1. Järjestys. Tietynlainen pakkomielteisyys asioiden oikeanlaiseen järjestykseen omassa huoneessa, aamurutiinissa, läksyissä ja syömisessä.

2. Englanti. Toivon usein, että vielä jonain päivänä voisin asua Kanadassa tai Briteissä ja puhua vain englantia. Ei suomea, puhuisin mielummin vaikka ruotsia. Mutta en missään nimessä suomea. En osaa ilmaista itseäni tarpeeksi selkeästi äidinkielelläni.

3. Uskonto. Mulla on kausia, jolloin mulla on vahva halu uskoa johonkin suurempaan, korkeampaan voimaan jota myös Jumalaksi kutsutaan. Tällä hetkellä on menossa yksi sellainen enkä voi tietää milloin se menee ohi.

4. Musiikki.  Melko kliseisesti voisin todeta, etten tiedä missä olisin ilman musiikkia.

5. Lukeminen. En ole tätä puolta musta aijemmin tuonut niinkään esille, mutta olen pahin tuntemani lukutoukka. En välttämättä koulujutuissa, mutta vapaa-ajallani luen kirjoja aina kun mahdollista (eli silloin, kun en ole koneella)

6. Yllätykset. Aika usein yllätän itseni positiivisesti. Eilen sain tietää että sain äidinkielenkokeesta 9½, tänään yllätyin siitä, kuinka helposti keksinkin näitä faktoja. Elämän pieniä iloja, voisin tehdä niistä loputtoman listan siskoni kanssa.

7. Ajankäyttö. Oon todella stressaantunut siitä tosiasiasta, että päivässä on vain rajallinen määrä tunteja ja elämässä vain tietty määrä päiviä. Siksi teen kauheasti aikatauluja ja korostan asioiden tärkeyttä kalenterimuistutuksilla. Kouluiltaisin melatoniini tulee ottaa puoli kymmenen, että nukkumaan pääsisi viimeistään puoli yksitoista; tasan kahdeksan tuntia ennen herätystä.

Ei mitään maatamullistavaa mutta faktoja, faktoja. Seuraavaksi haaste käskee antamaan tämän eteenpäin... apua.

En jaksa selata ihmisten blogeja taaksepäin niin paljoa, että näkisin oletteko saaneet tätä ennemmin mutta antaa mennä!

Haluaisin antaa tämän awardin
Stellalle, tytölle johon tutustuin jo pimeinä & sekavina aikoina ja jonka kanssa pitäisi puhua useammin.
Marissalle, sulle joka oot ollut täällä yhtä kauan kuin minäkin & jonka blogi oli yksi ensimmäisistä lukemistani
ja vielä Miikalle, pojalle jota en tunne ollenkaan, mutta jonka blogi on todellakin "one lovely blog".

i’m talking loud not saying much

Psykiatrini A järkyttyi tänään kuullessaan, ettei ylilääkäri S määrännytkään mulle mitään. A sanoi, että se aikoo kääntää ylilääkärin pään ja että saisin ensi viikon tapaamisessa reseptin. Fingers crossed. Toisaalta hymyilin koko matkan kotiin  koska kerroin psykiatrilleni vihastani ylilääkärin asennetta kohtaan. Hän kertoi ymmärtävänsä mitä tarkoitan, enkä kuulemma ole ainut. Luojan kiitos.

Olin koululla tänään tunnin, kävin siellä ensimmäistä kertaa loman jälkeen. Heti astuessani ovesta sisään tiesin sen olleen huono idea. Halusin pyörtää takaisin mutten tehnyt sitä. Lähtiessäni poliklinikalle kävin taistelua mielessäni; aulassa oli kaksi ihmistä ja he näkivät mun menevän naulakoille. Get your shit together. Aivoissani joku huusi, etten voisi enää kiertää vessoille vaan mun pitäisi kävellä suoraa naulakoille ja ovista ulos. Halusin vain pois mutta salaa vihasin itseäni. Miksi annan muiden ihmisten vaikuttaa toimintaani?

I’m bulletproof, nothing to lose, fire away, fire away

Torstaina olin taas salilla, aamulla vaa'alla nähty 60 kilogrammaa masensi eikä tehnyt mieli edes tehdä mitään. Senhän pitäisi olla toisinpäin, sen olisi pitänyt inspiroida. Niin ei vain käynyt.

Olen lähdössä hiihtolomaksi perheeni kanssa ulkomaille, ruokaa ja lihomista luvassa. Pelottaa jo etukäteen mikä entistä lihavampi ihminen sieltä viikon päästä palaa. Toisaalta yritän vain olla ajattelematta sitä liikaa, en halua pilata kenenkään lomaa - en ainakaan omaani.

Hyvää hiihtolomaa niille, joilla se on vasta alkavalla viikolla! ♥

ps. olen saanut awardin kahdelta ihanalta ihmiseltä; lupaan tehdä sen "haastepostauksen" palattuani!

it's not lying if they make you lie

Jos eilisen mielialani olisi voinut jotenkin kuvata, se olisi ollut keskisormea näyttävä ja lähes itkevä hahmo hukassa jossain. En ole ikinä pitänyt siitä ylilääkäristä. Okei, tapasin sen eilen toista kertaa elämässäni, mutta inhoni miestä kohtaan vahvistui vain. Ammattilainenhan hän on, ja ehkä olenkin itse vain luulosairas? Niin, ja kaikki se vitun ahdistus jota koen joka päivä ollessani jossain muualla kuin kotini turvassa onkin vain mielikuvitukseni tuotetta. Sehän on aivan normaalia ja oon ihan okei.

Miten olis vaikka... ei? Psykiatri jolle puhun yleensä tuntuu ymmärtävän minua mutta se mies väittää edelleen ettei päässäni ole mitään vikaa. Että kaikki kääntyy paremmaksi kun vanhempieni riitely loppuu. Selitä nyt hyvä mies sitten mulle miksi asuessani yksin toisella paikkakunnalla ja asioiden ollessa hyvin mua ahdisti samalla lailla, kuinka mä saatoin itkeä kesken koulupäivän ja haluta kotiin piiloon ihmisiltä. Fuck you.

ps. eilisen treenin jäljiltä olkapäät ja hartiaseutu kipeänä?. en ihan ymmärrä miksi, mutta huomenna uudestaan.

She's out your system, yeah, it took you a while

Kirjoitin viimeksi keskiviikkona?
*tuhahdus*
Mulla on tunti aikaa ennen kuin voin edes ajatella nukkumaanmenoa, tunti josta haluan antaa teille edes osan.

Älkää antako otsikon hämätä: se oli totta vielä eiliseen asti. Tänään olen ikävöinyt Tyttöä viimeöisen uneni seurauksena enemmän kuin saisin, jo kaksi kertaa olen saanut itseni kiinni tilanteesta, jossa olen ollut hänen Facebook-profiilissaan selailemassa uusimpia kuvia hänestä. En saisi tehdä niin, se sattuu. Myös ne pari ylimääräistä sydämentykytystä, jotka tunnen kun hän puhuu minulle, sattuvat. Ei enää lisää arpia, Emily, ei enää.

that instant rush of happiness

En osaa sanoin kuvailla kuinka iloiseksi vaa'an aamulla näyttämä luku mut sai.
Alle kuusikymmentä kiloa. Ehkä vielä onkin toivoa, ehkä mä vielä pääsen tavoitteeseeni.
Ja kun se päivä vihdoin joskus koittaa, mä tulen olemaan iloisempi kuin koskaan ennen.

Aamulla söin vadelmia ja maustamatonta jogurttia koska oli pakko. Koska tiesin, että syön liikaa koulussa jos en syö aamulla. Koulussa söin kalaa, nyt syön hedelmäsalaattia ja illalla vielä aijon syödä kanaa ja riisiä. Enkä aijo tuntea syyllisyyttä mistään niistä. Eilinen oli niin mahtava. Ei siksi, koska oli ystävänpäivä vaan siksi, että mä löysin vihdoin ja viimein sen kauan kadoksissa olleen itsekurini. Tervetuloa takaisin, rakas.

ain't talking ritalin I need to feel real good

Depressio ja sosiaalisten tilanteiden aiheuttama ahdistus.

Arviointijakso päättyi eiliseen tapaamiseen, ensi viikolla tapaan ylilääkärin (se mies josta en pahemmin pidä) ja näillä näkymin saan lääkkeet sosiaalisten tilanteiden aiheuttaman ahdistuksen hoitoon. Luoja mikä lause. Siinä on liikaa sanoja...

Oon hyvin onnellinen, että saan jatkossakin tavata tähänkin asti tapaamani psykiatria, joka toisin kuin joulukuussa tapaamani psykiatrinen sairaanhoitaja ei kuluta aikaansa uskotellen minulle kuinka kaikki on paremmin kun vanhempieni tilanne on ohi. Vaikka puhuisimme kuinka ahdistavasta asiasta, hänen ei ole kovin vaikeaa saada minua edes hymyilemään sanomalla jotain muka hauskaa. Se tekee poliklinikalla käymisestä paljon helpompaa.

Voin myös kertoa vihaavani ystävänpäivää ja en malta odottaa huomista. Olisi koko paska jo ohi.

You're the only thing in this world I would die without

60,2 kg

Missä 63 tai jopa 65? Onko vaakani rikki vai enkö oikeasti olekaan lihonut?
En oikeastaan olisikaan osannut odottaa parempaa aloitusta sunnuntaille, ainoalle viikonpäivälle josta en oikeasti pidä.

Maanantaina aijon oikeasti muistaa katsoa kalenteriani ja mennä tapaamaan psykiatriani. Kännykkäni kalenteri muistuttaa asiasta kahdesti ja ehkä kirjoitan asian vielä käteenikin. Tällä kertaa mä en unohda.

Try to let go of the truth, the battles of your youth 'cause this is just a game

En käynyt maanantaina vaa'alla, sitä oli jo ihan turha odottaa. Olen lihava, kaikki tietävät sen ja minä kaikista parhaiten. Välttelen vaakaa edelleen, God knows for how long. Syön liikaa ja liikun liian vähän. Itken asiaa hetken ja syön hieman lisää. Itsekuri, hoi!

Kertoisiko joku muuten, miksi mun aivot eivät suostu sammumaan kun pitäisi nukkua? Keho huutaa vihdoinkin unta melatoniini-tablettejen ansiosta mutta aivoni jatkavat ja lopulta makaan sängyssä super-väsyneenä ja mietin kaikkea mitä olen elämäni aikana tehnyt. Saatan muistaa silloin kaiken paremmin, esimerkiksi seuraavan päivän tapaamiset/tapahtumat mutta seuraavana päivänä en enää muista niitä. Voisin ampua itseni huonomuistisuuden takia: unohdan kaiken mikä pitäisi muistaa ja hävettää ihan liikaa. En ole jutellut kohta kolmeen viikkoon psykiatrin kanssa koska olen aina unohtanut tapaamisemme ja viha mun sisällä patoutuu patoutumistaan. Ihan kohta se purkautuu punaisina viivoina.

forgot to remember, again

Oon siinä pisteessä, että tekee vaan mieli huutaa ja itkeä. Sisälle patoutunut kiukku pyrkii ulos ja mä haluan vain pitää sen sisällä, vielä hetken.

Oon nyt unohtanut kaksi kertaa psykiatrin tapaamisen, viime keskiviikkona ja tänään. Avasin äsken kalenterini ja totesin että kappas, saatana. Mitä unohtui tällä kertaa, luuseri?