The only way to cure pain is to add a little more

Arpikudoksen päälle tatuoiminen sattuu vitusti.

Eka tunti, puoltoista, oli ihan okei ja se kipu oli ihan siedettävää, niinku ekojen tatskojen kohdalla.
Toisen tunnin kohalla kuitenkin teki mieli huutaa tuskasta kun ääriviivat oli valmiit ja alettiin tekemään varjostuksia ja täyttämään kuvaa. Ei jumalauta mä halusin itkeä mutta kestin sen kelaamalla kuinka hieno siitä tulee ja kuinka saan kesällä käyttää toppeja julkisesti ilman, että pitää kelaa mitä ihmiset ajattelee mun käsivarren arvista.

Tää tatuointi on kahta aiempaa henkilökohtasempi ja mä haluan että se muistuttaa mua siitä mistä mä tuun. Mä oon edelleen elossa vaikka oon halunnut lopettaa elämäni monen monta kertaa. "Have you ever really danced on the edge?", ootko ikinä tanssinut reunalla? Mä oon, monesti. Oon siellä nytkin mutta mä en aijo pudota siltä. Ehkä joku vetää mut pois reunalta, ehkä mä revin itseni pois sieltä mutta mä en aijo sortua. En aijo pudota.

you're in my veins, you fuck

Tää on ihan sairasta.
Mun pää on täynnä yhtä ihmistä ja se ei lähde pois
mä en saa ajettua sitä pois vaan se pysyy mun ajatuksissa,
se virtaa mun suonissa ja se on mun ihon alla vaikka mä yritän kaikkeni et se häipyis.
Mä luulin että alkoholi auttaisi mutta ainoa pakokeino on nukkuminen
ja joskus silloinkin se on mun unissa ja mä herään henkeä haukkoen enkä saa enää unta.

Eilen olisi ollut 28 päivää kuivilla mutta mä otin harppauksen taaksepäin jo pari päivää sitten.
Ei tunnu missään. En jaksa välittää.

my problem's tied in numbers that leave when i gag and heave

Kai mä kehtaan sen myöntää - mä tein tänään jotain sellaista mitä en ole tahallani tehnyt oikeastaan vuosiin.
Söin työharjoittelupaikassa lounaaksi sosekeittoa ja jälkiruokana ollutta omena-appelsiini-jogurtti-seosta ja heti sen jälkeen ahdistus hipoi pilviä ja mä en tiennyt mitä tehdä. Muutaman päivän mua on jo vaivannut pelko siitä, kuinka oon lihonut lukulomalla lähteneet kilot takaisin...
No, mun piti joka tapauksessa käydä ruokatunnilla kotona hakemassa tavaroita joten viitisen minuuttia syömisen jälkeen löysin itseni kylpyhuoneen lattialta sormet kurkussa, yritin kerta toisensa jälkeen kunnes onnistuin; krapulassa tähän verrattuna lasten leikkiä. Hetken vollotettuani mä nousin, silmät punaisina, lievästi tärisevänä, harjasin hampaat ja lähdin takaisin töihin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Matkalla takaisin mä päätin, että tuohon tilanteeseen ei saa joutua enää ikinä. Alle 1000 kaloria päivässä ja treenit päälle, täältä tullaan. Valmistujaisissa mä olen kaunis. Musta tulee keiju ja kaikkia vituttaa kun mä pystyin siihen ja ne ei uskoneet.

tell me something sweet to get me by

21 päivää viiltämättä.
sanon 21 päivää mielummin kuin "kolme viikkoa".
kuulostaa pidemmältä ajalta, saa mut tuntemaan oloni onnistuneemmaksi.
menisikö vielä edes viikko, ehkä kaksi?
en tiedä tuleeko shortsiton kesä vai kestääkö näitä esitellä...

ps. mäkin välitän, vaikken sanoisikaan sitä.
vaikkei puhuttais viikkoihin, mä välitän.
ettäs tiedät.

you brought me back to life

(c) emily, like you care.

mä heräsin tänään semi onnellisena. ulkona on kaunis ilma, musiikki on parasta, 

kahvi menee taas alas ja arvet paranee. 

9 päivää kuivilla. 11 päivää ilman sun tyhmää virnettäs. 

viikon sisällä kolme ihmistä on sanonut mua söpöksi ja mulla on hymy liimattuna kasvoille.

haleja, emily.

Now that I'm thinking sober don't you try to get no closer

Mä oon laihtunut kolme kiloa lukulomalla koska mä en ehdi syödä ja mun parantumisinto valuu viemäristä alas. Mä en halua edes parantua enää, mun itsetuhoisuus on kaikki mitä mulla on enkä mä halua päästää siitä irti. Kehenkään muuhun ei luoteta; kaikki lähtee lopulta.

Eilen mä pyörin sängyssä ja mietin, miltä susta tuntuisi jos mä olisin kuollut. Olisitko helpottunut? Surisitko? Kaipaisitko? Et ehkä, mutta mä ymmärrän kyllä.
En mäkään kaipaisi mua.

Please wrap your drunken arms around me and I'll let you call me yours tonight

Rikoin baarissa taskupeilini palasiksi ja punaiset viivat seurasivat.
Sukkikset joutaa roskiin -
mä en tiennyt peilinpalasten olevan niin teräviä.

Sitä ennen päässä huusi monta ääntä päällekkäin ja mä en jaksanut taistella.
Mä olen tyhmä.
Vitun idiootti.
Naurettavan naiivi.
Mitä helvettiä,
onko jollain vielä muka jotain väliä?

And now we think we're ugly

"Tässä on pari kiloa ylimääräistä", sanoo äiti nipistäessään olematonta vatsaansa.
"Perunaa saa syödä paljon, siinä on vain pari pistettä", äiti sivistää 7-vuotiasta tytärtään liityttyään juuri Painonvartijoihin.
"Kauheeta, kun ei oo liikkunut koko päivänä", se valittaa siivottuaan koko talon ja juotuaan vain kahvia.
"Töissä sanottiin, että mä oon laihtunut, mutta en tiedä kun en oo käynyt vaa'alla", nainen toteaa töistä tultuaan ja näyttäessään samalta kuin ennenkin. "yhtä iso mä vieläkin olen", se jatkaa pian.
"Jos syö roskaruokaa niin näyttää pian tuolta", se sanoo osoittaessaan kaupungilla isompaa, tyttärensä ikäistä lasta.

Mä oon aina pienenä ollut tyytyväinen kroppaani, oon ollut laiha, blondi ja mulla oli nätti hymy.
Murrosikä on ihan toinen juttu, mä taistelin sen kanssa, että kasvoin nopeammin kuin kaverini, mulla ei ollut ketään, kelle puhua. Vartalo keräsi rasvaa mitä kummallisimpiin paikkoihin, mun ennen niin laihat reidet paisuivat ja pian itkin kylppärissä jenkkakahvojani. Pari vuotta myöhemmin taistelin myös vanhempieni riitelyn, isovanhemman kuoleman, yläasteen alkamisen ja seksuaalisuuteni kanssa. Kaikki tuo johti itsetuhoisuuden alkamiseen ja siitä on seitsemän vuotta. Seitsemän vitun pitkää vuotta.

Mä tajuan nyt kasvaneeni ihan liian nopeasti ja koska kaikki opitaan vanhemmilta mä opin, että koskaan en ole laiha, koskaan en ole tarpeeksi hyvä ja laihduttaminen kuuluu normaaliin elämään. Sitä vain tehdään, vaihdetaan maitotuotteet rasvattomiin ja syödään herkkuja kerran, kaksi kuukaudessa. Niin mut kasvatettiin, vaikka olen varma ettei äitini tarkoittanut sitä. Mallioppiminen on vain yksi vahvimmista oppimisen muodoista ja minä, 7-10-vuotias tyttö, satuin vain olemaan siinä vieressä, katsomassa, oppimassa. Ja täällä mä olen, kohta 20-vuotias tyttö, vihaamassa ja satuttamassa itseään.

another day, another battle in your honor and I'm branded black and blue

A on toisenkin kuukauden sairaslomalla,
ja jotenkin sain sen aamulla puhelimessa vakuutettua ettei sen tarvitse olla musta huolissaan.
Jos se olisi ollut huolissaan, se olisi
a) lähettänyt mut osastolle
b) laittanut mut puhumaan H:lle (miespuolinen hoitaja nupolla) tai
c) siirtänyt mut aikuispsykiatrian polille.
En jaksa enää alottaa uudestaan alusta kenenkään kanssa,
joten mun piti vakuuttaa se,
piti saada se uskomaan että mä pärjään täällä kuukauden verran.

Ehkä eniten mua pelottaa, että jos tulee tilanne jossa en enää pärjää yksin eikä A ole palannut sairaslomaltaan,
mitä mä teen?
Mä lupasin soittaa akuutille jos jotain tapahtuu,
mutta mä tiedän,
mä tiedän
etten mä uskalla.

Ehkä se on se viimeinen niitti sitten,
ehkä mä silloin viimein lähden täältä pois.

I've got nowhere else to go

8 DAYS CLEAN
8 DAYS CLEAN
8 DAYS CLEAN

Sen sijaan oon kontrolloinut taas syömistäni
ja deletoinut
ja voinut muuten vain pahoin
vaikka kaikkea hyvää on tapahtunut.

I've been played a fool four, three, too many times

150 mg venlaflaxinia
hypomaniaa
ahdistusta
verta
haavemaailmoja
ja kuolemantoiveita.

Huomenna penkkarit ja abiristeily,
molemmat vuotta nuorempien kanssa...
mä en kuulu sinne.
Olisi pitänyt jättää menemättä.

Mä en kuulu tänne, mullei oo ketään täällä, mä en vittu jaksa täällä. Mä haluan taas pois.

This is gospel for the fallen ones

Olin lopulta kolme päivää viiltämättä mutten uskaltanut kertoa sitä täällä heti,
nyt menossa 24 tuntia edellisestä viillosta. Hyvä minä...
Piilotan veriset vaatteet pyykkikorini pohjalle ja odotan hetkeä jolloin voin pestä ne kenenkään ihmettelemättä.

Mä näin taas unta viime yönä, sellaista, jota en olisi halunnut nähdä. Liikaa ihmisiä, joita oon yrittänyt unohtaa. Myös sä, sua mä en halua unohtaa... tai ehkä, jos mä yritän tarpeeksi kovasti, enkä puhu sulle..... ehkä sitten mä unohdan sut. Mutta miksi? En mä halua, ei mun tarvi. Sä olet ihana ja mä haluan olla täällä sua varten vaikken pysty huolehtimaan edes itsestäni. Anna mun olla siellä, kun sä tarvit. Mä kuuntelen, mä ymmärrän.
...... mutta sä et. Ehkä sun aivot toimii eri lailla kuin muiden. Ehkä sä et osaa päättää, mitä mieltä oot musta. Mutta mua tavallaan ahdistaa, kun en tiedä uskallanko puhua sulle vai en, oonko mä jotenkin vain tiellä ja ärsytänkö mä sua. On helpompi olla hiljaa.

This is the part of me that needs medication

oh god

"Joudun perumaan sun maanantain ajan, koska oon sairaslomalla maaliskuun alkuun asti. Lääkäri nosti sun venlafaxinin 150mg ja uusi reseptin. Sun täytyy olla yhteydessä akuuttipsykiatrian polille jos tulee huono olla tai ahdistaa liikaa." 

Mikä on todennäköisyys, että mä soitan akuutille ja lähden tunnin matkan päähän arvioitavaksi? Aika vitun pieni. Tästä tulee jännä kuukausi.

You should probably lose some weight 'cause we can't see your bones?

Maanantaista lähtien oon syönyt kerran päivässä eikä mun oo sillonkaan nälkä. Joko mä laihdun, kun kerrankin lopetan yrittämisen?

Oon ollut n.36 tuntia viiltämättä, mikä on aika iso harppaus siitä kahden viikon putkesta. Ei iloita vielä, jos menee neljä päivää niin sitten vasta. Mä haluan nähdä että musta on taas siihen. Tai ehkä mä haluan niitä viivoja reiteeni enemmän.

Mä en oo uskaltanut puhua ihmisille tänään itse. Siitä asti kun mä heräsin aamulla mä oon ollut varma, että kaikki vihaa mua. En uskalla puhua jos ne ei aloita. Koska mä en ehkä ole sen arvoinen.

Älkää jättäkö mua yksin ajatusteni kanssa.

"Pilaanksmä sun aamun jos näytän sulle jotai?" Mä kysyn ja sä sanot että sun aamu on jo pilalla. Mä tärisen noustessani ylös ja näytän sulle reiteni, joka sai viimeksi eilen uusia viivoja. Nostan samalla vahingossa paitaa ja sä huokaiset. "Noni", sä sanot just niinku viimeksiki ja mä istun alas ja kohautan olkiani. "Haluisiksä osastolle?" sä kysyt. "E", mä vastaan ja nypin olemattomia kynsinauhojani. "Sanoisiksä jos sä haluaisit sinne?" "Joo", mä mumisen ja mietin miksen vaan sanonut että joo, haluan osastolle. Mutta kun mä en ehdi nyt ennen kirjoituksia, ei nyt.
Ja sä sanot että sä ymmärrät mua kerta kerralta paremmin. Mä kerroin mun viikonlopusta ja sä sanot että mä olen outo. Niin mä taidan olla. Masokisti ainakin.

eyes like a car crash, I know I shouldn't look but I can't turn away

miksi kolmen hyvän asian itsestään löytäminen on näin jumalattoman vaikeaa?
huomenna nupolla A odottaa multa vastausta ja mä menen sinne taas kerran ja sanon etten mä vittu tiedä. sitten se kysyy, mikä on mussa huonoa mun mielestä ja vetää kysymyksensä takaisin sekuntin päästä sanoen, että se ei halua että mä edes aloitan.
hienoa.

I'm okay, really

Suihkussa on paras itkeä, koska kun sä tuut pois sieltä sä oot saanut sen kaiken ulos 

eikä kukaan edes näe et joku olis vialla.

Oh how I missed you, old friend. 

Hylätyksi tulemisen pelko palasi - itkin ahdistustani pois suihkussa ja purin teroittimia osiin. 

Tuossa ne terät odottaa, katselee, antaudunko mä vai enkö? 

Senhän ne haluaisivat tietää. 

You can get addicted to a certain kind of sadness

elämä muuttuu hankalaksi, kun mikään ei enää riitä.

partaterä tuntuu tylsältä, edes sillä ei saa tarpeeksi vahinkoa aikaan.

we♥itiä selaillessa näen vain mustavalkoisia kännykkäkuvia verestä, viilloista, partateristä, teroittimista vailla teriä. ensimmäisenä mun katse kiinnittyy viiltoihin; 

jumalauta, miten tuollaisia saa? 

And these scars wouldn't be so hidden if you would just look me in the eye

Siinä mä istuin tunnin nupolla ja itkin saamatta sanaa suustani. Nyyhkäysten säestämänä kuiskasin välillä jotain siihen suuntaan kuin: "mä en vaan osaa mitään", "mä en näe itseäni töissä tai perheellisenä" tai "mä en osaa tehä enää päätöksiä".

Viimeiseen A reagoi eniten; mulla on ollut tulevaisuus suunniteltuna viimeiset kolme vuotta ja nyt yhtäkkiä sanonkin, etten tiedä mitä teen elämälläni. "Oliskohan akuutilla taas sulle tilaa?" se kysyy ja mä vaan nyplään huiviani. Ei se mua sinne oikeasti halua pistää, mielummin se vaan haukkuu mua ja mun ajatuksia yrittäessään auttaa mua. Mutta ongelma on siinä, ettei se auta jos mä en anna sen auttaa. Ja mä en koe, että se auttaa että se sanoo kuinka väärässä mä olen ja kuinka sairaasti ajattelen. Mä en tiedä enää mitä mä haluan ja mitä mä en halua.

Enkä mä edes kertonut sille että oon tehnyt paljon, paljon pahaa.

Kaikki on taas ihan niinkuin viime keväänä.

I’m a lightweight, better be careful what you say

Viime viikolla A kertoi toivovansa salaa mun pitävän välivuoden valmistumisen jälkeen. Silloin mä sanoin, etten halua koska en pysty jäämään tänne hetkeksikään. Nyt, kun olen katsellut elämääni kuin ulkopuolisena lähes viikon, olen päättänyt jäädä tänne vuodeksi parantumaan tai ainakin yrittämään.

A on täysin tietämätön siitä, mitä oon taas itselleni tehnyt. En löydä sanoja, kun yritän kertoa hänelle. En halua tuottaa pettymystä; mulla meni niin hyvin. Mä en vain osaa pukea sanoihin sitä, miten vitun paljon mä vihaan itseäni juuri nyt. Mä en osaa mitään, en pidä mistään mitä teen. Luokassani olen varmasti lahjattomin enkä tule ikinä pääsemään kouluun, johon haluan. Laihduttamisessakin olen epäonnistunut monen monta vuotta, itsetuhoisuutenikaan ei ikinä vie mihinkään. Mä en ole hyvä vittu yhtään missään, enkä mä tiedä mitä mä tekisin.Mä en tiedä ketään, kenelle puhua koska mä pelkään, että kyllästytän heidätkin ja sitten ne lähtee ja jään taas yksin. Mä en halua olla yksin, koska kun mä olen yksin mä teen kaikkea pahaa...

Say something I'm giving up on you

Sä lupasit mulle... et sä kai enää ees muista sitä....

 Ei enää sairaalareissuja, sä sanoit.

"Sä et voi auttaa kaikkia", A sanoi mutta mä en kuunnellut.

Mä yritän auttaa kaikkia ja mä rikon itseni yrittäessäni.

And then I found out how hard it is to really change

trigger warning? 

Tuli sitten käytyä paikattavana terveyskeskuksessa.

Heräsin aamulla reisi veressä edellisen illan kohtauksen jäljiltä,
kävin suihkussa ja purin huulta etten huutaisi lujaa. Viilloista syvin päätti alkaa vuotaa uudelleen verta. Tuhahdin, katselin millaista vahinkoa sain aikaan ja ihmettelin, sillä en muistanut painaneeni terää alas kovinkaan paljoa....Verentuloa en ensimmäistä kertaa ikinä saanut loppumaan itse vaan piti odottaa, että kaikki muut lähtevät töihin/kouluun ja lähdin sitten puoliksi vittuuntuneena, puoliksi häpeissäni katsomaan, mitä hoitajat sanoo.

vaikka salaa olin iloinen, mä tein sen, mä vittu tein sen.

Kouluun menin kaiken tuon säätämisen takia neljä tuntia myöhässä mutta jaksoin ihme kyllä olla loppuun asti. Ei mulla ole aikaa korvata mitään nyt, kun en jaksaisi tehdä pakollisiakaan töitä ja istua noilla tunneilla... Jos sanon A:lle, hän haluaa vain nostaa lääkitystä. Lisää pahoinvointia, vittu jee. Taas on sellanen fiilis kuin viime keväänä, mä voisin vain nukkua elämäni ohi eikä tuntuisi missään. Antakaa mun olla.

Show us your story

Oon jo pidemmän aikaa halunnut tehä tämän ''tell us your story''-jutun, joka pyörii w♥i:ssä ja tumblrissa jo vaikka kuinka monetta vuotta... itelleni ehkä enemmänkin sitä varten, että tajuaisin mitä oon mennyt tekemään.

(ei, noita kaikkia arpia jotka tohon on merkitty niin ei näe enää ellei tiedä, että ne on siinä...)

Täältä löytyy tyhjä pohja tälle jos haluatte tehdä.

And did you call me last night just 'cause you couldn't get laid?

Tänään olin vahingossa koko päivän kotona. Ei ollut tarkoitus, siirsin vain kouluun menemistä jatkuvasti parilla tunnilla enkä lopuksi mennyt sitten ollenkaan.
Sen sijaan join kymmenen mukillista teetä, harkitsin kaikenlaista pahaa, unohdin taas ottaa lääkkeet ja katsoin monta jaksoa Skinsiä.

Ja mä mietin, kuinka voisin vaihtaa viiltelyn alkoholiin, kuinka paljon parempaa se olisi.
Mutta sitten tajusin, kuinka paljon halvempaa on laittaa rahaa laastareihin ja desinfiointiaineisiin kuin siihen määrään alkoholia, mitä tämän ahdistuksen puuduttaminen vaatisi.

Söin ensimmäisen ja ainoan ateriani kahdeksalta illalla enkä tiedä menenkö huomennakaan kouluun.
Pakko kai se on, opinnäytetyö pitäisi saada valmiiksi, rästikokeet kummittelee vielä viime keväältä ja kirjoituksetkin on ihan kohta... Jos selviän tästä keväästä, mä lähden vuodeksi ihan minne vain ikinä haluan.

same hell different devils

  

Olisi pitänyt kuunnella, kun mulle sanottiin ettei kannata alottaa "venloja" (=venlaflaxin whatever). 

Unohdat ottaa yhtenä päivänä, heräät seuraavana ja oot varma että 
k u o l e t niihin vierotusoireisiin.
Ei jumalauta...

Sen pillerin naamaan heittäminenkään ei oo ihmeparannus, siinä menee tunteja vaikuttaa ja mua oksettaa, pyörryttää, vituttaa, väsyttää........

Hyvä minä.
Ehkä tästä opitaan...

but you don't know what it's like to wake up in the middle of the night, scaring the thought of kissing razors

re
   lap
        se.

Huomenna A. En halua mennä sinne, oon
pettymys,
epäonnistuja,
huono ihminen.