the irony of choking on a lifesaver

Eilen tapasin A:n. Tehtiin mielialakysely ainakin kymmenettä kertaa tänä vuonna; tällä kertaa sain 12 pistettä. Tänään ylilääkärin tapaaminen kahdelta, uudet lääkkeet aloitetaan siellä. Oon rehautunut kouluun nämä kolme päivää aika uskollisesti ja oon salaa ylpeä itsestäni.

Ophelialla ja mulla on erimielisyyksiä, vähän melkein salaa riitaakin, mutta en halua ajatella sitä. Hän on ainoa, jolle olen enää puhunut mun fiiliksistä ja nyt hän sanoo ettei jaksa enää kuunnella kun en parane kuitenkaan. Mitä helvettiä?

Nyt suuntaan takaisin kouluun, katsotaan kauanko tätä aivohäiriötä jatkuu!

if i were you i'd put that away

see, you're just wasted and thinking about the past again.

Äidinkielen tunnilla täysi ahdistuskohtaus itkuineen kaikkineen.
Kuinka paha juttu se on asteikolla 1 -> viime kevät?
Ei kovin kaukana jälkimmäisestä ainakaan.
Terät huutelee yöpöydän laatikosta, mutta mun pitää yrittää edes olla ilman niitä.
Hain apteekista uuden 100-paketin ketipinoreita ja heitin kaks naamaan heti kotiin päästyäni.
Ehkä kohta rauhoittuu taas.

what's so good about picking up the pieces?

vihdoinkin tuntuu siltä, että viimesetkin ssri-jämät on lähteneet tai ainakin lähössä jostai tuolta aivojen syövereistä. keskiviikkona A ja viikon päästä lääkäri, jolloin alotetaan uudet mömmöt. 

mä en osaa edes kuvailla tunnetta ilman lääkkeitä tai niiden vieroitusoireita. ahdistaa koko ajan ja kaikki, enimmäkseen oma ällöttävyys. hmph, ei tää sittenkään oo yhtään vieroitusoireita tai lääkkeiden pilvilinnaa parempi.

Is this what you call a family?

A on paasannut mulle niin monta kertaa siitä, kuinka mun ei kuulu antaa vanhempieni murheiden muuttua mun ongelmiksi, mutta yritäppä kertoa se mun äidille. Kaikki avio-ongelmat kaadetaan niskaan, itketään kun mies on narsisti eikä saa edes katsoa sitä tv-sarjaa mitä haluaa. Mulla on vain ihan tarpeeksi ongelmia omastakin takaa, ja kun mulle tullaan angstaamaan ongelmista, joista voisi puhua vaikka oman terapeutin kanssa tai jotain, ja sitten ihmetellään miksi mulla on paska olla. En tosissani enää jaksa. Olisipa viimenen vuosi nopeammin ohi ja mä olisin nopeammin pois tästä maasta.

Mä rakastan vanhempiani, mutta mä en pidä tästä osasta, mihin ne on mut heittäneet: heidän väliinsä. Mä en kuulu tähän. Mun kuuluu elää mun omaa elämää.

emily's food diarystä saa seurata mun uutta 

healthy skinny girl diet yritystä! 

Erupt again, ignore the pill and I won't let it show

Sitä ahdistuksen määrää, kun A laittaa aamulla viestiä ettei pääsekään mun tukena lääkärin vastaanotolle niinku sovittiin. Ihan hyvin se sitten kuitenkin meni, päätettiin lopettaa Seronil kokonaan ja siirtyä sitten joko Venlafaxiniin tai Seroqueliin jos siltä tuntuu. Seronilia on kuitenkin vähennetty nyt viimeiset kolme viikkoa, ja mulla on maailman paskin fiilis. Toisaalta mikään ei tunnu miltää, toisaalta haluaisin hypätä sillalta, toisaalta taas haluaisin vain nukkua.. Läskahdistus on viimeaikoina ollut suurin riesa, ylilääkäri kehtaa vielä kertoa mulle, kuinka mun pitäisi syödä viisi kertaa päivässä, kun nämä kaksi/kolmekin kertaa aiheuttavat järkyttävää ahdistusta. Vedenkin juominen saa olon liian turvonneeksi ja täällä mä itken ja odotan, että se menee ohi. Ketipinorit voisivat mun puolestani vaikuttaa kaksi kertaa nopeampaa. En jaksa leikkiä. Toivottavasti saan Seroquelin sijasta Venlalfaxinin seuraavaksi... ne sanoo, että se vähentää ruokahalua siinä, missä seroquel voi aiheuttaa painonnousua. ei kiitos mutta ei ei ei.