I’m bulletproof, nothing to lose, fire away, fire away

Torstaina olin taas salilla, aamulla vaa'alla nähty 60 kilogrammaa masensi eikä tehnyt mieli edes tehdä mitään. Senhän pitäisi olla toisinpäin, sen olisi pitänyt inspiroida. Niin ei vain käynyt.

Olen lähdössä hiihtolomaksi perheeni kanssa ulkomaille, ruokaa ja lihomista luvassa. Pelottaa jo etukäteen mikä entistä lihavampi ihminen sieltä viikon päästä palaa. Toisaalta yritän vain olla ajattelematta sitä liikaa, en halua pilata kenenkään lomaa - en ainakaan omaani.

Hyvää hiihtolomaa niille, joilla se on vasta alkavalla viikolla! ♥

ps. olen saanut awardin kahdelta ihanalta ihmiseltä; lupaan tehdä sen "haastepostauksen" palattuani!

it's not lying if they make you lie

Jos eilisen mielialani olisi voinut jotenkin kuvata, se olisi ollut keskisormea näyttävä ja lähes itkevä hahmo hukassa jossain. En ole ikinä pitänyt siitä ylilääkäristä. Okei, tapasin sen eilen toista kertaa elämässäni, mutta inhoni miestä kohtaan vahvistui vain. Ammattilainenhan hän on, ja ehkä olenkin itse vain luulosairas? Niin, ja kaikki se vitun ahdistus jota koen joka päivä ollessani jossain muualla kuin kotini turvassa onkin vain mielikuvitukseni tuotetta. Sehän on aivan normaalia ja oon ihan okei.

Miten olis vaikka... ei? Psykiatri jolle puhun yleensä tuntuu ymmärtävän minua mutta se mies väittää edelleen ettei päässäni ole mitään vikaa. Että kaikki kääntyy paremmaksi kun vanhempieni riitely loppuu. Selitä nyt hyvä mies sitten mulle miksi asuessani yksin toisella paikkakunnalla ja asioiden ollessa hyvin mua ahdisti samalla lailla, kuinka mä saatoin itkeä kesken koulupäivän ja haluta kotiin piiloon ihmisiltä. Fuck you.

ps. eilisen treenin jäljiltä olkapäät ja hartiaseutu kipeänä?. en ihan ymmärrä miksi, mutta huomenna uudestaan.

She's out your system, yeah, it took you a while

Kirjoitin viimeksi keskiviikkona?
*tuhahdus*
Mulla on tunti aikaa ennen kuin voin edes ajatella nukkumaanmenoa, tunti josta haluan antaa teille edes osan.

Älkää antako otsikon hämätä: se oli totta vielä eiliseen asti. Tänään olen ikävöinyt Tyttöä viimeöisen uneni seurauksena enemmän kuin saisin, jo kaksi kertaa olen saanut itseni kiinni tilanteesta, jossa olen ollut hänen Facebook-profiilissaan selailemassa uusimpia kuvia hänestä. En saisi tehdä niin, se sattuu. Myös ne pari ylimääräistä sydämentykytystä, jotka tunnen kun hän puhuu minulle, sattuvat. Ei enää lisää arpia, Emily, ei enää.

that instant rush of happiness

En osaa sanoin kuvailla kuinka iloiseksi vaa'an aamulla näyttämä luku mut sai.
Alle kuusikymmentä kiloa. Ehkä vielä onkin toivoa, ehkä mä vielä pääsen tavoitteeseeni.
Ja kun se päivä vihdoin joskus koittaa, mä tulen olemaan iloisempi kuin koskaan ennen.

Aamulla söin vadelmia ja maustamatonta jogurttia koska oli pakko. Koska tiesin, että syön liikaa koulussa jos en syö aamulla. Koulussa söin kalaa, nyt syön hedelmäsalaattia ja illalla vielä aijon syödä kanaa ja riisiä. Enkä aijo tuntea syyllisyyttä mistään niistä. Eilinen oli niin mahtava. Ei siksi, koska oli ystävänpäivä vaan siksi, että mä löysin vihdoin ja viimein sen kauan kadoksissa olleen itsekurini. Tervetuloa takaisin, rakas.

ain't talking ritalin I need to feel real good

Depressio ja sosiaalisten tilanteiden aiheuttama ahdistus.

Arviointijakso päättyi eiliseen tapaamiseen, ensi viikolla tapaan ylilääkärin (se mies josta en pahemmin pidä) ja näillä näkymin saan lääkkeet sosiaalisten tilanteiden aiheuttaman ahdistuksen hoitoon. Luoja mikä lause. Siinä on liikaa sanoja...

Oon hyvin onnellinen, että saan jatkossakin tavata tähänkin asti tapaamani psykiatria, joka toisin kuin joulukuussa tapaamani psykiatrinen sairaanhoitaja ei kuluta aikaansa uskotellen minulle kuinka kaikki on paremmin kun vanhempieni tilanne on ohi. Vaikka puhuisimme kuinka ahdistavasta asiasta, hänen ei ole kovin vaikeaa saada minua edes hymyilemään sanomalla jotain muka hauskaa. Se tekee poliklinikalla käymisestä paljon helpompaa.

Voin myös kertoa vihaavani ystävänpäivää ja en malta odottaa huomista. Olisi koko paska jo ohi.

You're the only thing in this world I would die without

60,2 kg

Missä 63 tai jopa 65? Onko vaakani rikki vai enkö oikeasti olekaan lihonut?
En oikeastaan olisikaan osannut odottaa parempaa aloitusta sunnuntaille, ainoalle viikonpäivälle josta en oikeasti pidä.

Maanantaina aijon oikeasti muistaa katsoa kalenteriani ja mennä tapaamaan psykiatriani. Kännykkäni kalenteri muistuttaa asiasta kahdesti ja ehkä kirjoitan asian vielä käteenikin. Tällä kertaa mä en unohda.

Try to let go of the truth, the battles of your youth 'cause this is just a game

En käynyt maanantaina vaa'alla, sitä oli jo ihan turha odottaa. Olen lihava, kaikki tietävät sen ja minä kaikista parhaiten. Välttelen vaakaa edelleen, God knows for how long. Syön liikaa ja liikun liian vähän. Itken asiaa hetken ja syön hieman lisää. Itsekuri, hoi!

Kertoisiko joku muuten, miksi mun aivot eivät suostu sammumaan kun pitäisi nukkua? Keho huutaa vihdoinkin unta melatoniini-tablettejen ansiosta mutta aivoni jatkavat ja lopulta makaan sängyssä super-väsyneenä ja mietin kaikkea mitä olen elämäni aikana tehnyt. Saatan muistaa silloin kaiken paremmin, esimerkiksi seuraavan päivän tapaamiset/tapahtumat mutta seuraavana päivänä en enää muista niitä. Voisin ampua itseni huonomuistisuuden takia: unohdan kaiken mikä pitäisi muistaa ja hävettää ihan liikaa. En ole jutellut kohta kolmeen viikkoon psykiatrin kanssa koska olen aina unohtanut tapaamisemme ja viha mun sisällä patoutuu patoutumistaan. Ihan kohta se purkautuu punaisina viivoina.

forgot to remember, again

Oon siinä pisteessä, että tekee vaan mieli huutaa ja itkeä. Sisälle patoutunut kiukku pyrkii ulos ja mä haluan vain pitää sen sisällä, vielä hetken.

Oon nyt unohtanut kaksi kertaa psykiatrin tapaamisen, viime keskiviikkona ja tänään. Avasin äsken kalenterini ja totesin että kappas, saatana. Mitä unohtui tällä kertaa, luuseri?

and even if it kills me I'm going to smile

Lähtiessäni töihin suunnittelin kirjoittavani tänään iloisen blogipostauksen. Hymyilin ajatellessani, kuinka mukavaa onkin taas kirjoittaa siitä, kuinka olen oikeasti pitänyt peilikuvastani tänään ja kuinka elämä on vain hymyillyt.

No, se iloinen fiilis loppui siihen, kun pääsin töistä kotiin ja söin mielestäni aivan liikaa. Olo on vieläkin niin turvonnut, että melkein itkettää, eikä se peilikuva enää hymyilytä alkuunkaan. Tiedän jo vaa'an odottavan minua maanantaiaamuna, koska sovin itseni kanssa eilen niin. Tänään odotan ylihuomista kauhulla, rukoilen ihmettä ja syön vielä hieman lisää. Kuinka paljon olen voinut lihoa jouluaatosta? Viisi kiloa? Ehkä jopa seitsemän. En edes halua tietää.

to the moon and back

Tapaturma-altis.
Sitä mä olen. Oon myös huonomuistinen ja tälläkin hetkellä väsynyt.
Eilisen accidentin takia en mennyt tänään kouluun: en pysty istumaan tai kävelemään kunnolla. Teloin jalkani tippuessani muutaman hassun portaan ja kiroan tyhmyyttäni.

No, jos hyviä puolia etsitään voin kertoa nukkuneeni yhdestätoista aamulla kahteen päivällä heräämättä kertaakaan. Myöskin ruokapuoli sujui nukkumisen takia ongelmitta, en syönyt muuta koko päivänä kuin smoothieta ja riisikakkuja  puolet jääkaapista.

(Note to self: Ei kannata kirjoittaa tekstiä keskellä päivää: kusin koko homman syömällä palan pitsaa äsken.)

 Nyt mun pitäisi kai olla jollain tapaa ylpeä itsestäni. En taida enää osata, äänet päässä käskee syömään vähemmän huomenna mutta mä en halua kuunnella.

So self-obsessed with my mascara and mistakes

Mun vadelmat maistuu savulle ja vihaan pakollista aamupalarituaaliani enemmän kuin ikinä.
Ulkona on yli 20 astetta pakkasta ja siitä kertoo kuivunut iho sekä kipeä niska. Mulla on tapana jännittää mun niskaa kun mun on kylmä.
(Sama suomeksi: ulkona on vitusti pakkasta enkä halua poistua talosta.)

Tänään on "vain" viisi tuntia koulua, jonka jälkeen kaksi tuntia ei-mitään ennen psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamista mutta koko päivä kuulostaa niin pitkälle, että tekee vaan mieli jäädä kotiin katsomaan uusinta Skinsiä.

Joko huomenna nousisin oikealla jalalla ja jaksaisin oikeasti lähteä illalla salille?