and I, your willing victim

Mä yritän valmistautua henkisesti huomiseen tapaamiseen A:n kanssa. Siellä odottaa vaaka ja A:n pettymys, kun kerron hänelle että lopetin syömisen taas. Hän myös sanoi, että haluaa mun piirtävän vartaloni sellaisena kun sen näen. Ongelma on siinä, että mä en osaa piirtää ja tiedän turhautuvani yrittäessäni.

Käyn aamulla vaa'alla ensimmäistä kertaa kuukauteen, ja vertaan sitten polin vaakaa omaani. Haluan tietää kumpi on väärässä, näyttääkö ne samaa vai valehteleeko molemmat. En myöskään tule kestämään sitä, jos mä olenkin lihonut taas. A:ta se ei häiritsisi, mutta mä haluaisin ampua itseni siinä vaiheessa. Ihan vain sen takia, kun olin niin iloinen kuullessani pudottaneeni kolme kiloa.

On a side note: En ottanut lääkkeitä tänäänkään. Miksi mä aina unohdan?
Turhauttaa...

how come you're not here?

Sinun on myös hyvä tietää, että alle 18-vuotiailla potilailla on suurentunut itsemurhayritysten, itsemurha-ajatusten ja vihamielisyyden (ensisijaisesti aggressiivisuuden, uhmakkaan käyttäytymisen ja suuttumuksen) riski
kun he käyttävät tämän luokan lääkkeitä.

Mun aivot tarvitsivat lopulta vain 40mg seronilia (aiemmin 20mg) ennen kuin huomasin lisääntyneen tarpeen vahingoittaa itseäni (tai ehkä tarvitsin vain jotain, mitä syyttää). Nyt en enää halua lopettaa.

Mä tarvitsen jonkun, jolle puhua, jonkun joka välittää ja jonkun, jota rakastaa. 

Mä en ole pitkään aikaan ollut näin yksinäinen.

I swear it's not by choice but Ana has this voice

ymmärrän kyllä, etten ole vielä sen arvoinen, että voisin syödä normaalisti,
mutta miksi kaksi viikkoa sen jälkeen kun siihen on antanut luvan ja totutellut taas
se helvetti palaa ja kertoo kuinka ei sovi syödä liikaa
kuinka olen ällöttävä
liian iso
ja kaikella tavalla epämiellyttävää.

When it's broke it's perfect

Uskomukseni sotivat järkeni kanssa, sodin itseni kanssa, A:n kanssa, vaa'an kanssa, ruoan kanssa.
En halunnut uskoa A:ta, kun hän viime käynnilläni viimeinkin kertoi mun laihtuneen kolme kiloa kolmessa viikossa. Kolme taitaa olla onnenlukuni, sillä se ristiriita, minkä mieleni tuosta muodostuu johtuu siitä, että olen ne kolme viikkoa syönyt kolme ateriaa päivässä. "Ei syömällä laihdu"-hokema ei muokkaudu vaikka A kuinka haluaisi.

Tiistaina syödessäni lounaaseen kuuluvaa jälkiruokaa mä huomasin ensimmäistä kertaa niiden kolmen viikon aikana olevani liian täynnä. Sitä seurasi tietysti ahdistus ja tällä hetkellä välttelen ruokaa - palasin tämän päivän aikana yhden aterian päivärytmiin, eikä mieleni tee muuttaa sitä enää. En jaksa kuunnella A:n pelotteluja syömishäiriöpolista, mä olen vielä kaukana siitä, mä en lankea sun pelotteluihisi.

ps. anteeksi
että
olin
poissa

help me