n u m b

(kirjoitettu keskiviikkona)

Jumalauta mä tein sen. Mä oikeasti tein sen.
Kolmen vuoden jälkeen mä olen vihdoin vapaa,
vapaa rakastumaan ja haluaisin vihdoinkin pitää sanani Tytön kanssa kavereina pysymisestä.
Mä näin hänet, mä tiedostin hänen olemassaolonsa ensimmäistä kertaa kuukauteen, mutta mä en tuntenut mitään muuta kuin halua puhua enemmänkin. Se kaatui ehkä lähinnä tilanteen naurettavuuteen ja ahdistukseen. Olinhan koulussa, koskapa siellä ei ahdistaisi. Mä mietin, että ehkä oli helpompi päästää irti, kun ei muutenkaan tunne oikein mitään. Mulla on ollut aika pitkälti ihmeellinen olo koko viikon. En tiedä olenko surullinen vai iloinen, mutta ahdistuksen mä tuntisin. Mutta itsessään Tytön olemassaolo ei sitä enää aiheuttanut ja mä voisin vaikka itkeä ilosta.

Tänään on kulunut tasan viikko siitä, kun sain käsiini seronil-reseptin ja järkyttävän luettelon mahdollisista sivuvaikutuksista.  Peloista, turhautumisesta ja väsymyksestä huolimatta kuitenkin mun kirjoittaminen sujuu paremmin kuin viikkoihin. Mua jollain tasolla inspaa se, että mulla on vielä pitkä matka kuljettavana ennen kuin ne alkavat oikeasti edes vaikuttaa (jos alkavat). Ei tarvitse luopua tutusta ja turvallisesta surullisuudesta ihan vielä (ehkä viikkojen kuluttua olen oikeasti valmis siihen).

You wanna know, know that it doesn't hurt me?

Miksi tällä hetkellä enemmän pelkään alakulostani luopumista kuin seronilin sivuvaikutuksia?
Haluan kyllä eroon ahdistuneisuudestani, mutta alakulo on turvallisempi fiilis kuin se onnellisuus, mitä ne lupailivat. Tuntuu niin feikiltä, pelkään jo valmiiksi ihmisten reaktioita. Ehkä vasta sitten he ajattelevat, että mussa on jotain vialla, kun en olekaan hiljainen ja apaattisen näköinen 24 tuntia päivästä.
Mietin myös, miksi masennuslääke voi aiheuttaa parin ensimmäisen viikon aikana vielä pahempaa masentuneisuutta ja jopa itsetuhoisuutta. Does that even make sense?
Seuraavia viikkoja kauhunsekaisin tuntein odottaen,
kiitän ja kuittaan.

you do what it takes until it takes everything you are

Mun piti vain nukkua kaksi tuntia pidempään ja mennä kouluun sen jälkeen,

mutta lopulta olin koko päivän kotona. Tässä vaiheessa kevättä ei enää kiinnosta,

kun deadlinet on nurkan takana ja kaikkien muiden naama koulussa alkaa ärsyttämään.

Mielummin jään sitten kotiin, en tapaa ketään enkä puhu kenellekään.

Because I disliked the unfamiliar happiness more than the familiar sadness-- 

Viime viikonlopun paras asia oli se, kun tajusin etten ole enää rakastunut.
En enää jaksa taistella ollakseni normaali ja tunteakseni jotain muita ihmisiä kohtaan,
kun kaikki mitä enää tunnen on ahdistus, suru ja viha.
Tahdon vain olla, selvitä elämästäni päivä kerrallaan
ja päästä pois tästä paikasta, eroon näistä ihmisistä ja kauas pois tästä maasta.

-- Inside my sadness that became my home, can I invite you in? 

Hope is a paper boat that sinks, isn’t it sad?

Miksi mä en osaa?

Mun piti mennä tänään juhlistamaan kaverin ystävän täysi-ikäisyyttä, mutta koko päivän eipäs-juupas-taistelua katselleena päätin lopulta olla menemättä.
Tuntemattomia ihmisiä, ei rahaa juomiin eikä mitään intoa pyöräillä vesisateessa.
Olisin halunnut kertoa ystävälleni oikean syyn poisjäämiselleni, mutta en uskaltanut koska pelkäsin hänen nauravan minulle.

"...en halua tulla sinne, koska siellä on liikaa tuntemattomia ihmisiä ja mun pää ei kestä sitä."
Totuus.
"...mulla on ollu vähä kuumetta täs parin päivän ajan, etten viitsi kokeilla onneani."
Valheita.

Keskiviikkona lääkärin tapaaminen.
Se ei ikinä usko mua muutenkaan, tuntuu turhalta edes mennä sinne.
Minä, jolla "ei ole päässä mitään vikaa".
Ei ehkä olekaan.
Ehkä vain kuvittelen kaiken?
Se tästä vielä puuttuisikin.

Toisaalta voisi olla kiva vain herätä joku aamu ja tuntea olonsa hyväksi,
rohkeaksi,
laihaksi ja
uskaltaa tehdä kaikkea,
mistä tähän asti olen vain haaveillut.