(kirjoitettu keskiviikkona)
Jumalauta mä tein sen. Mä oikeasti tein sen.
Kolmen vuoden jälkeen mä olen vihdoin vapaa,
vapaa rakastumaan ja haluaisin vihdoinkin pitää sanani Tytön kanssa kavereina pysymisestä.
Mä näin hänet, mä tiedostin hänen olemassaolonsa ensimmäistä kertaa kuukauteen, mutta mä en tuntenut mitään muuta kuin halua puhua enemmänkin. Se kaatui ehkä lähinnä tilanteen naurettavuuteen ja ahdistukseen. Olinhan koulussa, koskapa siellä ei ahdistaisi. Mä mietin, että ehkä oli helpompi päästää irti, kun ei muutenkaan tunne oikein mitään. Mulla on ollut aika pitkälti ihmeellinen olo koko viikon. En tiedä olenko surullinen vai iloinen, mutta ahdistuksen mä tuntisin. Mutta itsessään Tytön olemassaolo ei sitä enää aiheuttanut ja mä voisin vaikka itkeä ilosta.
Tänään on kulunut tasan viikko siitä, kun sain käsiini seronil-reseptin ja järkyttävän luettelon mahdollisista sivuvaikutuksista. Peloista, turhautumisesta ja väsymyksestä huolimatta kuitenkin mun kirjoittaminen sujuu paremmin kuin viikkoihin. Mua jollain tasolla inspaa se, että mulla on vielä pitkä matka kuljettavana ennen kuin ne alkavat oikeasti edes vaikuttaa (jos alkavat). Ei tarvitse luopua tutusta ja turvallisesta surullisuudesta ihan vielä (ehkä viikkojen kuluttua olen oikeasti valmis siihen).
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti