En osaa, en pysty, en halua.
A palasi sairaslomalta ja näin hänet tänään.
Olen lihava, vaikka äiti sanoo mun laihtuneen.
Lääkitystä nostetaan taas, ei vielä tiedetä joudunko tapaamaan ylilääkärin ennen sitä vai en.
Tajusin myös tänään, kuinka väsynyt mä olen yrittämiseen.
Avun hakemiseen, pyytämiseen, omista fiiliksistä kertomiseen.
Joka kerta, kun istun oranssilla tuolilla A:n huoneessa poliklinikalla, mä tiedän, että mä lähden sieltä samoissa fiiliksissä kun sinne meninkin ja mä en vaan enää jaksa.
On turhaa huutaa, kun kukaan ei kuule.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti