Mä en tunne ketään traumataustaista ihmistä joten mä en koe että kukaan ymmärtää miltä tää tuntuu. Fläsärit siihen Kaikkeen Pahaan, kun isä korottaa ääntään tai ovi paiskahtaa vahingossakaan kiinni. Se loppumaton itku kun meillä riidellään ja se jumalaton tarve satuttaa itseään kun se riita jatkuu ja jatkuu.
Nappasin mutsin auton avaimet ja ajoin kirkon parkkipaikalle itkemään. En halunnut kuunnella riitelyä, mutten pystynyt välttymään siltä kotona. Mun aistit herkistyy heti kun kuulen jonkun korottavan ääntään. Fight or flight-reaktio lähtee käyntiin ja mun on pakko päästä pois tai teen jotain pahaa.
Mä en tiedä onko täällä enää ketään, mutta mä kirjoitan silti. Tuntuu hassun tutulta, ihmeellisen turvalliselta kirjoittaa taas. Traumoja tai ei.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti