i’m talking loud not saying much

Psykiatrini A järkyttyi tänään kuullessaan, ettei ylilääkäri S määrännytkään mulle mitään. A sanoi, että se aikoo kääntää ylilääkärin pään ja että saisin ensi viikon tapaamisessa reseptin. Fingers crossed. Toisaalta hymyilin koko matkan kotiin  koska kerroin psykiatrilleni vihastani ylilääkärin asennetta kohtaan. Hän kertoi ymmärtävänsä mitä tarkoitan, enkä kuulemma ole ainut. Luojan kiitos.

Olin koululla tänään tunnin, kävin siellä ensimmäistä kertaa loman jälkeen. Heti astuessani ovesta sisään tiesin sen olleen huono idea. Halusin pyörtää takaisin mutten tehnyt sitä. Lähtiessäni poliklinikalle kävin taistelua mielessäni; aulassa oli kaksi ihmistä ja he näkivät mun menevän naulakoille. Get your shit together. Aivoissani joku huusi, etten voisi enää kiertää vessoille vaan mun pitäisi kävellä suoraa naulakoille ja ovista ulos. Halusin vain pois mutta salaa vihasin itseäni. Miksi annan muiden ihmisten vaikuttaa toimintaani?