you're in my veins, you fuck

Tää on ihan sairasta.
Mun pää on täynnä yhtä ihmistä ja se ei lähde pois
mä en saa ajettua sitä pois vaan se pysyy mun ajatuksissa,
se virtaa mun suonissa ja se on mun ihon alla vaikka mä yritän kaikkeni et se häipyis.
Mä luulin että alkoholi auttaisi mutta ainoa pakokeino on nukkuminen
ja joskus silloinkin se on mun unissa ja mä herään henkeä haukkoen enkä saa enää unta.

Eilen olisi ollut 28 päivää kuivilla mutta mä otin harppauksen taaksepäin jo pari päivää sitten.
Ei tunnu missään. En jaksa välittää.

You can get addicted to a certain kind of sadness

elämä muuttuu hankalaksi, kun mikään ei enää riitä.

partaterä tuntuu tylsältä, edes sillä ei saa tarpeeksi vahinkoa aikaan.

we♥itiä selaillessa näen vain mustavalkoisia kännykkäkuvia verestä, viilloista, partateristä, teroittimista vailla teriä. ensimmäisenä mun katse kiinnittyy viiltoihin; 

jumalauta, miten tuollaisia saa? 

And did you call me last night just 'cause you couldn't get laid?

Tänään olin vahingossa koko päivän kotona. Ei ollut tarkoitus, siirsin vain kouluun menemistä jatkuvasti parilla tunnilla enkä lopuksi mennyt sitten ollenkaan.
Sen sijaan join kymmenen mukillista teetä, harkitsin kaikenlaista pahaa, unohdin taas ottaa lääkkeet ja katsoin monta jaksoa Skinsiä.

Ja mä mietin, kuinka voisin vaihtaa viiltelyn alkoholiin, kuinka paljon parempaa se olisi.
Mutta sitten tajusin, kuinka paljon halvempaa on laittaa rahaa laastareihin ja desinfiointiaineisiin kuin siihen määrään alkoholia, mitä tämän ahdistuksen puuduttaminen vaatisi.

Söin ensimmäisen ja ainoan ateriani kahdeksalta illalla enkä tiedä menenkö huomennakaan kouluun.
Pakko kai se on, opinnäytetyö pitäisi saada valmiiksi, rästikokeet kummittelee vielä viime keväältä ja kirjoituksetkin on ihan kohta... Jos selviän tästä keväästä, mä lähden vuodeksi ihan minne vain ikinä haluan.

but you don't know what it's like to wake up in the middle of the night, scaring the thought of kissing razors

re
   lap
        se.

Huomenna A. En halua mennä sinne, oon
pettymys,
epäonnistuja,
huono ihminen.

"I have control", I say - "Relapse", that's what she calls it

And you're my obsession

I love you to the bones

And Ana wrecks your life

Like an anorexia life

Kuukausi sitten otin tatuoinnit ranteisiini, koska olin iloinen ollessani elossa ja selvinnyt tästä vuodesta... iloitsin liian aikaisin.

Keskiviikkona alettiin lääkärin käskystä purkaa seronilia pienemmäksi.
Nyt menee 40mg sijaan 40 ja 20 vuoropäivinä, viikon päästä enää 20mg/päivä.
Ketipinorit jätettiin ennalleen, koska sanoin etten toimi ilman niitä.

Vihdoin ylilääkäri valaisi mua: en kuulemma voi olla bipolar ja traumataustani aiheuttaa kaikki ongelmani oman itseni lisäksi. Helpotti, mutta tavallaan ei. Kertokaa jo, mikä mua vaivaa, miksi mä en osaa elää.

Otin takapakkia parantumisen suhteen; koko viikko on mennyt ahdistuneessa olotilassa, ketipinoreita menee ja itken, raivoan ja alkoholisoidun. Jonain hetkenä iloitsen laihtumisesta, josta kiitän piloxingia. Toisina hetkinä itken lihavuuttani, pyörin peilin edessä puolialastomana ja tökin läskejäni inhon vallassa. En silti ole koskenutkaan terään kahteen kuukauteen. En tiedä pitäisikö olla ylpeä, vai vain odottaa sitä hetkeä kun otan sen laatikosta, kasaan laastarit ja paperit ja annan mennä. Pelottaa. Ehkä on vain normaalia, etten osaa olla iloinen muutamaa viikkoa kauempaa ennenkuin se kaikki katoaa taas ja olen yksin pelkojeni ja ahdistuksen kanssa.

En halua katsoa tekstiä, jota kirjoitan, sillä löydän siitä virheitä koko ajan. Se ei ole tarpeeksi hyvää, en osaa kirjoittaa, en osaa elää, en osaa syödä, en osaa laihtua, en osaa tehdä mitään.