Siinä mä istuin tunnin nupolla ja itkin saamatta sanaa suustani. Nyyhkäysten säestämänä kuiskasin välillä jotain siihen suuntaan kuin: "mä en vaan osaa mitään", "mä en näe itseäni töissä tai perheellisenä" tai "mä en osaa tehä enää päätöksiä".
Viimeiseen A reagoi eniten; mulla on ollut tulevaisuus suunniteltuna viimeiset kolme vuotta ja nyt yhtäkkiä sanonkin, etten tiedä mitä teen elämälläni. "Oliskohan akuutilla taas sulle tilaa?" se kysyy ja mä vaan nyplään huiviani. Ei se mua sinne oikeasti halua pistää, mielummin se vaan haukkuu mua ja mun ajatuksia yrittäessään auttaa mua. Mutta ongelma on siinä, ettei se auta jos mä en anna sen auttaa. Ja mä en koe, että se auttaa että se sanoo kuinka väärässä mä olen ja kuinka sairaasti ajattelen. Mä en tiedä enää mitä mä haluan ja mitä mä en halua.
Enkä mä edes kertonut sille että oon tehnyt paljon, paljon pahaa.
Kaikki on taas ihan niinkuin viime keväänä.
Loma Tahkolla
6 vuotta sitten
Olisi ehkä pitänyt laittaa tuo superdieetti lainausmerkkeihin, koska en siis ole muuttamassa ruokavaliotani muuten kuin että herkkuja ei saa syödä tähän tahtiin, mitä nyt olen syönyt. Treenata haluan, mutta siihen ei juuri nyt riitä aika eikä jaksaminen koulun ja stressin takia. Mutta kyllä mä aion itsestäni maskuliinisemman saada kesään mennessä ja ihan terveellä tavalla. =) Kiitos<3 Paljon voimia myös sinulle! Yritä jaksaa!
VastaaPoista