you do what it takes until it takes everything you are

Mun piti vain nukkua kaksi tuntia pidempään ja mennä kouluun sen jälkeen,

mutta lopulta olin koko päivän kotona. Tässä vaiheessa kevättä ei enää kiinnosta,

kun deadlinet on nurkan takana ja kaikkien muiden naama koulussa alkaa ärsyttämään.

Mielummin jään sitten kotiin, en tapaa ketään enkä puhu kenellekään.

Because I disliked the unfamiliar happiness more than the familiar sadness-- 

Viime viikonlopun paras asia oli se, kun tajusin etten ole enää rakastunut.
En enää jaksa taistella ollakseni normaali ja tunteakseni jotain muita ihmisiä kohtaan,
kun kaikki mitä enää tunnen on ahdistus, suru ja viha.
Tahdon vain olla, selvitä elämästäni päivä kerrallaan
ja päästä pois tästä paikasta, eroon näistä ihmisistä ja kauas pois tästä maasta.

-- Inside my sadness that became my home, can I invite you in? 

Hope is a paper boat that sinks, isn’t it sad?

Miksi mä en osaa?

Mun piti mennä tänään juhlistamaan kaverin ystävän täysi-ikäisyyttä, mutta koko päivän eipäs-juupas-taistelua katselleena päätin lopulta olla menemättä.
Tuntemattomia ihmisiä, ei rahaa juomiin eikä mitään intoa pyöräillä vesisateessa.
Olisin halunnut kertoa ystävälleni oikean syyn poisjäämiselleni, mutta en uskaltanut koska pelkäsin hänen nauravan minulle.

"...en halua tulla sinne, koska siellä on liikaa tuntemattomia ihmisiä ja mun pää ei kestä sitä."
Totuus.
"...mulla on ollu vähä kuumetta täs parin päivän ajan, etten viitsi kokeilla onneani."
Valheita.

Keskiviikkona lääkärin tapaaminen.
Se ei ikinä usko mua muutenkaan, tuntuu turhalta edes mennä sinne.
Minä, jolla "ei ole päässä mitään vikaa".
Ei ehkä olekaan.
Ehkä vain kuvittelen kaiken?
Se tästä vielä puuttuisikin.

Toisaalta voisi olla kiva vain herätä joku aamu ja tuntea olonsa hyväksi,
rohkeaksi,
laihaksi ja
uskaltaa tehdä kaikkea,
mistä tähän asti olen vain haaveillut.

Rest it off for a night and all would be well, everything would be fresh like a morning after rain

Kaksi päivää sitten olin aivan varma, että saan vihdoinkin nukuttua ilman ylimääräistä melatoniinia, mutta viime yö todisti luuloni vääriksi. Ärsyttää. Jätin melatoniinitabletit ottamatta ja kaduin sitä puoli tuntia sänkyyn kaatumisen jälkeen; aivot ei suostu sammumaan ja mä tajusin jo unohtaneeni miltä se tuntuu, kun ei saa nukuttua ja vain pyörii sängyssä puolet yöstä. Aamulla en olisi halunnut laittautua tai lähteä kouluun, mutta tein kummatkin kaikesta huolimatta yllättäen sekä itseni että äitini. Olin nimittäin valmis viisitoista minuuttia aijemmin kuin ikinä ennen ja jopa söin oikeasti aamupalaa keittiön pöydän ääressä.

En halua edes ajatella, mitä tyhmää teen seuraavaksi. Ai, aivan; söin jo lähes koko levyllisen suklaata. Unohtakaa,  I messed up already.

Haluaisin myös pyytää anteeksi sitä, että lataan nykyään paljon valkotaustaisia typografia-kuvia mustaan blogiini. Se pistää kovasti omaan silmääni, mutta en jaksa miettiä sellaisia jos pidän kuvasta muuten...

Anteeksi etten ole kirjoittanut mitään.
Olen stressannut kaikkea mahdollista
aina koulusta raha-asioihin ja vanhempien väleihin.
En myöskään ole nähnyt A:ta tällä viikolla
ja tuntuu koko ajan siltä kuin olisin unohtanut jotain.

Pelkään tätä viikonloppua enemmän kuin mitään,
isä tulee kotiin tänään ja äiti aikoo mennä huomenna viettämään iltaa ystävättärelleen.
Jos isäni ei ole yhtään muuttunut, viikonlopustani tulee helvetti vain tuon takia.

Yritän muistaa lukea ja kommentoida tekstejänne huomenna, loppuillan ajattelin olla tekemättä yhtään mitään.

I only miss you when I'm breathing

Keskiviikkona jalat veivät mut yhdeltätoista kotiin koulun sijaan,
samana päivänä sain kerrottua isälle viestillä poliklinikasta,
(ja ehkä, vain ehkä ylilääkäri arvostaa mua enemmän nyt)
mulla on nyt kerrankin suunnitelmia viikonlopulle
ja mä olen hyvin iloinen siitä.

Mitä Tyttöön tulee, A sanoi että mä käyttäydyn lapsellisesti.
(Rikoin itselleni antamani lupauksen ja puhuin hänestä siellä 
koska mä en enää kestänyt)
Asenne on kuulemma "jos ei toi leiki mun kans, mäkään en leiki sen kans".
Mä en usko sitä, en mä ajattele niin.
Se on paljon monimutkaisempaa.

... 

Ehkä kevät tulee tällä kertaa oikeasti,
ehkä en muista huomisesta sunnuntaina enää mitään,
ehkä rupean vaikutuksen alaisena angstaamaan,
tai ehkä, ehkä mä saan vain olla yhden illan ihan ilman sua.

but I can't change

Normaali ihminen olisi varmasti luovuttanut jo, kun ei kolmenkaan vuoden taistelun jälkeen ole päässyt tavoitepainoonsa. En minä. Taidankin olla sekaisin päästäni mutten välitä.

Mulla on 48 tuntia aikaa kertoa isälle poliklinikasta tai Herra Sinun-päässäsi-ei-ole-mitään-vikaa ei suostu vieläkään määräämään lääkkeitä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaan ahdistukseen. Helvetin helvetti, mä en vain osaa kertoa isälle. Edes A ei ymmärrä, ettei se ole niin helppoa mulle, meidän perheessä, mun isälle. Mun piti olla se täydellinen pikkutyttö, ei se teini, joka pakenee mielummin kuin puhuu vieraille tai edes tutuille joille ei vain ole tullut puhuttua. Ei sellainen, joka ei nuku yöllä koska miettii jokaista kertaa, kun on nolannut itsensä tai sellainen, joka ei halua syödä kouluruokailussa kasvot kaikkiin muihin päin.

Aamulla painoin taas lähemmäs 60 kiloa kuin 58 ja syytän pääsiäistä vaikka oikea syyllinen löytyy tämän koneen edestä, ihminen, jolla ei ole tippaakaan itsekuria tai edes oikeastaan motivaatiota.
Kesä lähestyy liian nopeasti ja mä en ole valmis.

I lower my head and avoid them, I hate myself

Mä haluaisin oppia kommentoimaan muiden postauksia,
kirjoittaa jotain muutakin sinne kommenttiboksiin kuin 'tsemppiä' tai 'haleja'.

Haluaisin uskoa, kun mulle sanotaan että olen pienempi kuin olin,
lopettaa peilin tuijottamisen ja uskaltaa käyttää taas kivoja vaatteita.
Hupparit, löysät kauluspaidat ja pitkähihaiset on käytetty loppuun,
haluan olla taas se minä, joka näyttää hyvältä lempivaatteissaan ja
hymyilee peilikuvalleen sitä valitettavaa itserakkautta huokuvaa hymyä
josta 'pääsin eroon' vuosia sitten.

Torstaina koulussa näin väläyksen sitä pienempää mua
mutta iltapäivällä olin jo kadottanut hänet.

Matka jatkuu...
kohti onnellisuutta.