and even if it kills me I'm going to smile

Lähtiessäni töihin suunnittelin kirjoittavani tänään iloisen blogipostauksen. Hymyilin ajatellessani, kuinka mukavaa onkin taas kirjoittaa siitä, kuinka olen oikeasti pitänyt peilikuvastani tänään ja kuinka elämä on vain hymyillyt.

No, se iloinen fiilis loppui siihen, kun pääsin töistä kotiin ja söin mielestäni aivan liikaa. Olo on vieläkin niin turvonnut, että melkein itkettää, eikä se peilikuva enää hymyilytä alkuunkaan. Tiedän jo vaa'an odottavan minua maanantaiaamuna, koska sovin itseni kanssa eilen niin. Tänään odotan ylihuomista kauhulla, rukoilen ihmettä ja syön vielä hieman lisää. Kuinka paljon olen voinut lihoa jouluaatosta? Viisi kiloa? Ehkä jopa seitsemän. En edes halua tietää.

to the moon and back

Tapaturma-altis.
Sitä mä olen. Oon myös huonomuistinen ja tälläkin hetkellä väsynyt.
Eilisen accidentin takia en mennyt tänään kouluun: en pysty istumaan tai kävelemään kunnolla. Teloin jalkani tippuessani muutaman hassun portaan ja kiroan tyhmyyttäni.

No, jos hyviä puolia etsitään voin kertoa nukkuneeni yhdestätoista aamulla kahteen päivällä heräämättä kertaakaan. Myöskin ruokapuoli sujui nukkumisen takia ongelmitta, en syönyt muuta koko päivänä kuin smoothieta ja riisikakkuja  puolet jääkaapista.

(Note to self: Ei kannata kirjoittaa tekstiä keskellä päivää: kusin koko homman syömällä palan pitsaa äsken.)

 Nyt mun pitäisi kai olla jollain tapaa ylpeä itsestäni. En taida enää osata, äänet päässä käskee syömään vähemmän huomenna mutta mä en halua kuunnella.

So self-obsessed with my mascara and mistakes

Mun vadelmat maistuu savulle ja vihaan pakollista aamupalarituaaliani enemmän kuin ikinä.
Ulkona on yli 20 astetta pakkasta ja siitä kertoo kuivunut iho sekä kipeä niska. Mulla on tapana jännittää mun niskaa kun mun on kylmä.
(Sama suomeksi: ulkona on vitusti pakkasta enkä halua poistua talosta.)

Tänään on "vain" viisi tuntia koulua, jonka jälkeen kaksi tuntia ei-mitään ennen psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamista mutta koko päivä kuulostaa niin pitkälle, että tekee vaan mieli jäädä kotiin katsomaan uusinta Skinsiä.

Joko huomenna nousisin oikealla jalalla ja jaksaisin oikeasti lähteä illalla salille?

pitkä mutta sisällötön postaus

Tänään heräsin ennen puolta yhdeksää ja päätin, että tulen kirjoittamaan blogiin jotain.
Kirjauduin sisään, ja vielä klikatessani "Uusi teksti"-nappulaa olin varma, että saan jotain oikeasti aikaiseksikin. Olin väärässä. Tuijotin tyhjää tekstikenttää parikymmentä minuuttia ennenkuin sain kirjoitettua tuon ensimmäisen lauseen.

Kiitos melatoniinin, nukuin viimeiset kaksi yötä hämmästyttävän hyvin. Normaalisti nukahtamiseen menisi pari tuntia ja heräisin yöllä useasti. Aamulla mua ei saisi ylös millään, ja viikonloppuina nukkuisin yli kaksitoista tuntia vain koska voin ja heräisin silti väsyneenä puolelta päivin.
Illalla nukahdan alle tunnin päästä melatoniinin ottamisen jälkeen ja vaikka esimerkiksi viime yönä heräsin kerran keskellä yötä (täytyy myöntää, etten tiedä oliko kello kolme yöllä vai seitsemän aamulla - keskityin vain siihen uudelleen nukahtamiseen) ja toisen kerran 15 minuuttia ennen herätyskellon soittoa.

Mä en ole uskaltanut käydä vaa'alla koko vuonna. Lupasin itselleni, että vasta kun tiedän että joululomalla kerätyt kilot on karistettu salilla mä astun vaa'alle kuulemaan tuomioni. Mä en usko, että kestäisin nähdä niitä kauheita lukuja jotka huitelee 63 kiloa, mä tiedän että niin kävisi. Mielummin uskon, että jouluaattoaamuinen 60 kiloa pitää paikkansa ja saan tuntea oloni hieman pienemmäksi.

Olen alkanut syömään aamupalaa. Viimeisen viikon olen syönyt joka aamu poikkeuksetta maustamatonta jogurttia ja vadelmia. Ei tule kouluruokailussa ahmittua, kun se ei ole päivän ensimmäinen ateria. Kunpa pystyisin pitämään ahmimattomuus-linjaa myös koulun jälkeen kotona. Joka päivä se ei ole onnistunut, ja saan aina yhden syyn lisää olla astumatta vaa'alle.

my nightmares are usually about losing you

three sleepless nights.
first night on melatonin. wish me luck guys.

But you're too damn scared to fly

Näläntunne katosi tämän päivän aikana kokonaan. Koko viikonloppuna fiilikset ei ole olleet mitkään hilpeimmät, ja viimeinen asia mitä tarvitsin oli morkkis jostain ylimääräisistä kaloreista. Syöminen jäi siis ihan vahingossa todella vähälle enkä enää tiedä mitä koko asiasta ajattelisin.

Haluaisin selittää teille koko perjantaisen tilanteen, joka aiheutti viime postauksen sekavan mielentilan ja sen järkyttävän "muutan Kuuhun" -fiiliksen mutta en todellakaan tiedä osaisinko (kertoa siitä, en muuttaa sinne Kuuhun...), kiinnostaisiko teitä tai tajuaisitteko te. Ja paljastaisiko se minusta liikaa. Voin kertoa, että tällä hetkellä fiilis k.o henkilöä ja tapahtumaa kohtaan on lähinnä "fuck off, vihaan sua taas eniten kaikista". Sunnuntaihin asti koin siis henkistä morkkista eräästä perjantaisesta tekstiviestistä, johon en ikinä saanut vastausta. Maanantai-iltana fiilikset muuttui ja teki mieli kirota koko henkilö alimpaan helvettiin. Miksi se tekee mulle aina näin? Jos se mitä se teki oli vahinko, olisi voinut sanoa sen tai jos sillä oli jotain vitun asiaa niin olisi voinut selittää mitä. Mä kyllä kysyin, mutten saanut vastausta. Ja mä vihaan sitä ihmistä vaan sen takia koska se hajottaa mut aina uudelleen kun oon juuri saanut itseni jotenkuten kasaan.

Psykiatrikin joutui siirtämään tapaamisen perjantaille. Juuri nyt siihen tuntuu olevan pieni ikuisuus.

It's the girl you let get away

Voiko itseään inhota jonkun sellaisen asian takia, johon ei periaatteessa ole syyllinen?
Toivottavasti voi, muuten tunnen itseni hyvin hulluksi juuri nyt. Voisin kuolla häpeään tai lähteä maanpakoon, vaihtaa kaupunkia viikonlopuksi tai lukittautua huoneeseeni loppuvuodeksi.

Todennäköisimmin kuitenkin vain suljen puhelimeni, en käytä facebookin keskusteluja tai messengeriä, en käy IRC-Galleriassa tai missään, jossa se tietty ihminen voisi olla samaan aikaan.
Naurettavaa. Mä olen naurettava.