this too shall pass

Vielä ehtisin viimeiselle tunnille kouluun jos lähtisin heti.
Se vaatisi toisaalta housujenvaihdon ja ehostautumista, joten jätän väliin.
Ei kiinnosta, miten on näin helppoa keksiä syitä jäädä kotiin, kun voisi olla koulussa ahdistumassa?
Kotona taas on ruokaa vaikka muille jakaa ja ahdistus on kokonaan toisenlaista. Voin myös lukittautua huoneeseeni kahvikupillisen kanssa ja leikkiä, etten kuule kun äiti huutaa syömään.

Aamulla painoin edelleen yli 58 kiloa enkä ymmärrä miksen pääse enää takaisin 55 kiloon, missä olin heinäkuun alussa. 58 ja 60 kiloa on vain liian lähekkäin, mä täytän taas kohta vuosia ja mä olen jo kyllästynyt vihaamaan painoani ja ulkonäköäni.

5 minuuuttia tunnin alkuun, mä olen vieläkin täällä.
Koko päivä onnistuneesti lusmuiltu kotona.
Olenko ylpeä itsestäni?
En. On vain parempi olla kotona edes yksi päivä viikosta,
sillä mä en jaksa olla koulussa näyttämässä siltä kuin mua kiinnostaisi tavata niitä ihmisiä,
kuunnella kun ne selittää suunnitelmistaan joihin mä en kuulu, ja pelätä että näen ihmisiä joita en vain halua nähdä.

6 päivää, ja näen A:n. Lähetin eilen viestiä ja kysyin, onko mahdollista uusia melatoniiniresepti, sillä mä en enää saa nukuttua ilman niitä. Jäljellä on neljä tablettia, ja huonoimpina iltoina niitä menee kolme. Saattaa olla, että en taas nuku viikkoon, stressitaso on muutenkin tosi korkealla autokoulun, koulun, töiden ja kotijuttujen takia, ja mä en tiedä miten mä selviän.

fiction and fact

koska on asioita, joita en ole sanonut suoraan

ja haluan, että tiedätte.

ja koska on myös lukijoita, 

jotka eivät tiedä minusta puoliakaan.

näin tänään A:n, hän sanoi laittavansa minut syömishäiriöpoliklinikalle jos jatkan tätä ruoan välttelyä vielä.

yritin selittää, etten tee sitä vältelläkseni ruokaa itsessään, vaan sitä sen jälkeistä ahdistusta.

miksi se on niin vaikeaa ymmärtää? 

I go through the 7 stages of grief every morning when I have to get out of bed

Tästä pahasta tavastakin on tullut enemmänkin rutiini, enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Lintsaan kaksi ensimmäistä tuntia ja menen kouluun vasta kymmeneksi. Äiti luulee, että mulla ei edes olisi mitään ennen kymmentä, ja mä annan asian olla niin. Ystävät kysyy miksen ollut aamutunneilla ja mä sanon, että oli väsy. 

 

Se on itse asiassa ihan tottakin. Mä en saa taaskaan nukahdettua illalla enkä pääse ylös sängystä aamulla. Iltaisin nukahtamista vaikeuttaa myös se, että asetan itselleni liian kovat odotukset; mun pitäisi nukkua kahdeksan tuntia. Kun näen, että ehdin enää nukkua vain 7 ja puoli, alkaa ahdistaa. Kun en nukahdakaan heti, vaan pyörin sängyssä pari tuntia, ahdistaa vielä enemmän. Jossain vaiheessa ehkä nukahdan, ja aamulla kellon soidessa on liian kova väsy, ei kiinnosta, haluan vain nukkua.

A:ta en ole nähnyt henäkuun alun jälkeen, nuorisopsykiatriselta tuli viesti, että elokuun loppuun sovittu aika joudutaan perumaan työntekijän sairastumisen takia. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Juuri nyt, kun sitä eniten tarvisi. Sitä paitsi, kohta mä täytän 18, kohta ne luokittelee mut aikuiseksi ja niin kovin vastuulliseksi. Mä en halua sitä.Mä en kasva yhdessä yössä yhtään tämän aikuisemmaksi, mä en halua kaikkea sitä vastuuta, mitä ne haluais mulle antaa.

Cuz of your cold voice, I’m changing, I’m getting cold as well

Mä vain syön ja nukun.
Kaikki, mitä teen koulussa ja töissäkäymisen ohella on syöminen.
En ole uskaltanut käydä vaa'alla, en puhua Ophelialle tästä
enkä edes antaa itselleni tyhjiä lupauksia paremmasta huomisesta.

Mä näen edelleen unia kahden viikon takaisista tapahtumista, enkä mä ymmärrä miksi mun oma alitajunta syyttää mua vieläkin siitä. Yritän unohtaa ja kulkea eteenpäin, mutta joka ilta kun suljen silmäni näen unta hänestä, heistä, onnettomuuksista, vahingoista, itsetuhoisuudesta tai maailman ylösalaisuudesta.

Mä haluaisin vain palata takaisin siihen, mitä joskus oli.
Kaukaisia paikkoja, tuntemattomia ihmisiä ja unohdusta.

Now I don't wanna feel a thing anymore

"I bet you never had a Friday night like this"

Perjantai.
Päivä, johon tulen palaamaan seuraavien päivien aikana vitun monta kertaa.
Elämäni ensimmäinen kerta, kun teen jotain oikeasti tyhmää humalassa,
ja se on heti jotain näin pahaa.

Eilisen jälkeen en ole syönyt, menetin täydellisesti ruokahaluni parin viestin jälkeen.
Palasin takaisin itseni vahingoittamiseen, vaikka lupasin Ophelialle, etten sitä enää ikinä tule tekemään. Yksi päivä voi pilata paljon, tässä tapauksessa kaiken, minkä vuoksi on nähty paljon vaivaa.

Syyllisyys, itseinho ja loputon häpeä.
Ehkä vielä joskus saan anteeksi, mutta en edes odota sen tapahtuvan heti.
Mä osaan enää vain itkeä.

I want out from under this confining skin that I so reluctantly live in

Miksi kaikki ympärilläni jatkavat saman hokemista
"sähän olet täysin normaalipainoinen, ei sun tarvitse laihduttaa".
Miksi uskon heitä ehkä viiden minuutin ajan, ja taas katsoessani peiliin tai käydessäni vaa'alla kaikki näkemäni todistaa heidän olevan väärässä.

Asenteeni on muuttunut taas, en enää jaksa yrittää terveellisellä tavalla,
haluan vain olla syömättä.
Eilenkin taistelin kauan ruokailuun menon kanssa.
Laukussa olisi odottanut nutrilett-patukka ja vettä, mutta menin silti syömään vehnätortillaa.
Mikä järki siinä on? Aivan, ei mitään. Kaksinkertaiset kalorit ja varmasti enemmän rasvaa.

Vihaan itseäni jälleen enemmän päivä päivältä

ja vaaka on näyttänyt kohta kaksi viikkoa tasan samaa lukua vaikka joinain päivinä olen käytännössä näännyttänyt itseäni. Mä en vain halua enää huomenna nähdä sitä samaa lukua,
koska
58 kilogrammaa
on
liian
lähellä
sitä
pelottavaa
kuuttakymmentä.

For all that they knew you were safe home

1500 kcals a day,
nutrilett, green tea-pills, caffein-pills
jogging and gym.

am i taking this seriously enough now?

back to 58 kgs during my trip,
i love maria mena's lyrics,
miss Ophelia and 55.