and I, your willing victim

Mä yritän valmistautua henkisesti huomiseen tapaamiseen A:n kanssa. Siellä odottaa vaaka ja A:n pettymys, kun kerron hänelle että lopetin syömisen taas. Hän myös sanoi, että haluaa mun piirtävän vartaloni sellaisena kun sen näen. Ongelma on siinä, että mä en osaa piirtää ja tiedän turhautuvani yrittäessäni.

Käyn aamulla vaa'alla ensimmäistä kertaa kuukauteen, ja vertaan sitten polin vaakaa omaani. Haluan tietää kumpi on väärässä, näyttääkö ne samaa vai valehteleeko molemmat. En myöskään tule kestämään sitä, jos mä olenkin lihonut taas. A:ta se ei häiritsisi, mutta mä haluaisin ampua itseni siinä vaiheessa. Ihan vain sen takia, kun olin niin iloinen kuullessani pudottaneeni kolme kiloa.

On a side note: En ottanut lääkkeitä tänäänkään. Miksi mä aina unohdan?
Turhauttaa...

how come you're not here?

Sinun on myös hyvä tietää, että alle 18-vuotiailla potilailla on suurentunut itsemurhayritysten, itsemurha-ajatusten ja vihamielisyyden (ensisijaisesti aggressiivisuuden, uhmakkaan käyttäytymisen ja suuttumuksen) riski
kun he käyttävät tämän luokan lääkkeitä.

Mun aivot tarvitsivat lopulta vain 40mg seronilia (aiemmin 20mg) ennen kuin huomasin lisääntyneen tarpeen vahingoittaa itseäni (tai ehkä tarvitsin vain jotain, mitä syyttää). Nyt en enää halua lopettaa.

Mä tarvitsen jonkun, jolle puhua, jonkun joka välittää ja jonkun, jota rakastaa. 

Mä en ole pitkään aikaan ollut näin yksinäinen.

I swear it's not by choice but Ana has this voice

ymmärrän kyllä, etten ole vielä sen arvoinen, että voisin syödä normaalisti,
mutta miksi kaksi viikkoa sen jälkeen kun siihen on antanut luvan ja totutellut taas
se helvetti palaa ja kertoo kuinka ei sovi syödä liikaa
kuinka olen ällöttävä
liian iso
ja kaikella tavalla epämiellyttävää.

When it's broke it's perfect

Uskomukseni sotivat järkeni kanssa, sodin itseni kanssa, A:n kanssa, vaa'an kanssa, ruoan kanssa.
En halunnut uskoa A:ta, kun hän viime käynnilläni viimeinkin kertoi mun laihtuneen kolme kiloa kolmessa viikossa. Kolme taitaa olla onnenlukuni, sillä se ristiriita, minkä mieleni tuosta muodostuu johtuu siitä, että olen ne kolme viikkoa syönyt kolme ateriaa päivässä. "Ei syömällä laihdu"-hokema ei muokkaudu vaikka A kuinka haluaisi.

Tiistaina syödessäni lounaaseen kuuluvaa jälkiruokaa mä huomasin ensimmäistä kertaa niiden kolmen viikon aikana olevani liian täynnä. Sitä seurasi tietysti ahdistus ja tällä hetkellä välttelen ruokaa - palasin tämän päivän aikana yhden aterian päivärytmiin, eikä mieleni tee muuttaa sitä enää. En jaksa kuunnella A:n pelotteluja syömishäiriöpolista, mä olen vielä kaukana siitä, mä en lankea sun pelotteluihisi.

ps. anteeksi
että
olin
poissa

help me

this too shall pass

Vielä ehtisin viimeiselle tunnille kouluun jos lähtisin heti.
Se vaatisi toisaalta housujenvaihdon ja ehostautumista, joten jätän väliin.
Ei kiinnosta, miten on näin helppoa keksiä syitä jäädä kotiin, kun voisi olla koulussa ahdistumassa?
Kotona taas on ruokaa vaikka muille jakaa ja ahdistus on kokonaan toisenlaista. Voin myös lukittautua huoneeseeni kahvikupillisen kanssa ja leikkiä, etten kuule kun äiti huutaa syömään.

Aamulla painoin edelleen yli 58 kiloa enkä ymmärrä miksen pääse enää takaisin 55 kiloon, missä olin heinäkuun alussa. 58 ja 60 kiloa on vain liian lähekkäin, mä täytän taas kohta vuosia ja mä olen jo kyllästynyt vihaamaan painoani ja ulkonäköäni.

5 minuuuttia tunnin alkuun, mä olen vieläkin täällä.
Koko päivä onnistuneesti lusmuiltu kotona.
Olenko ylpeä itsestäni?
En. On vain parempi olla kotona edes yksi päivä viikosta,
sillä mä en jaksa olla koulussa näyttämässä siltä kuin mua kiinnostaisi tavata niitä ihmisiä,
kuunnella kun ne selittää suunnitelmistaan joihin mä en kuulu, ja pelätä että näen ihmisiä joita en vain halua nähdä.

6 päivää, ja näen A:n. Lähetin eilen viestiä ja kysyin, onko mahdollista uusia melatoniiniresepti, sillä mä en enää saa nukuttua ilman niitä. Jäljellä on neljä tablettia, ja huonoimpina iltoina niitä menee kolme. Saattaa olla, että en taas nuku viikkoon, stressitaso on muutenkin tosi korkealla autokoulun, koulun, töiden ja kotijuttujen takia, ja mä en tiedä miten mä selviän.

fiction and fact

koska on asioita, joita en ole sanonut suoraan

ja haluan, että tiedätte.

ja koska on myös lukijoita, 

jotka eivät tiedä minusta puoliakaan.

näin tänään A:n, hän sanoi laittavansa minut syömishäiriöpoliklinikalle jos jatkan tätä ruoan välttelyä vielä.

yritin selittää, etten tee sitä vältelläkseni ruokaa itsessään, vaan sitä sen jälkeistä ahdistusta.

miksi se on niin vaikeaa ymmärtää? 

I go through the 7 stages of grief every morning when I have to get out of bed

Tästä pahasta tavastakin on tullut enemmänkin rutiini, enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Lintsaan kaksi ensimmäistä tuntia ja menen kouluun vasta kymmeneksi. Äiti luulee, että mulla ei edes olisi mitään ennen kymmentä, ja mä annan asian olla niin. Ystävät kysyy miksen ollut aamutunneilla ja mä sanon, että oli väsy. 

 

Se on itse asiassa ihan tottakin. Mä en saa taaskaan nukahdettua illalla enkä pääse ylös sängystä aamulla. Iltaisin nukahtamista vaikeuttaa myös se, että asetan itselleni liian kovat odotukset; mun pitäisi nukkua kahdeksan tuntia. Kun näen, että ehdin enää nukkua vain 7 ja puoli, alkaa ahdistaa. Kun en nukahdakaan heti, vaan pyörin sängyssä pari tuntia, ahdistaa vielä enemmän. Jossain vaiheessa ehkä nukahdan, ja aamulla kellon soidessa on liian kova väsy, ei kiinnosta, haluan vain nukkua.

A:ta en ole nähnyt henäkuun alun jälkeen, nuorisopsykiatriselta tuli viesti, että elokuun loppuun sovittu aika joudutaan perumaan työntekijän sairastumisen takia. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Juuri nyt, kun sitä eniten tarvisi. Sitä paitsi, kohta mä täytän 18, kohta ne luokittelee mut aikuiseksi ja niin kovin vastuulliseksi. Mä en halua sitä.Mä en kasva yhdessä yössä yhtään tämän aikuisemmaksi, mä en halua kaikkea sitä vastuuta, mitä ne haluais mulle antaa.