I can't tell you what it really is, I can only tell you what it feels like

18 tuntia syömättä jonka jälkeen pieni pala kanaa ja kaksi desiä mustikkajogurttia. Ei kuulosta vielä pahalta, eihän? Mutta kun se ei jäänytkään vielä siihen; äsken söin palan pizzaa ilman, että pahemmin edes ajattelin koko asiaa. Nyt syytökset kaikuvat päässäni, enkä saa niitä hiljenemään. Ahdistaa.

Tänään aloin muistelemaan aikaa, jolloin mulla vielä oli joku/joitain johon luottaa, joille puhua ja joiden kanssa pitää hauskaa päivittäin.

Nyt ne ajat ovat ohi, ja mä olen ihan yksin tässä isossa maailmassa.

Ahdistaa.

Tänään Tytön kasvot nousivat mieleeni selkeämmin kuin ikinä, sydänraukkani jätti pari lyöntiä väliin. Haluaisin, että hän edes puhuisi minulle. Juuri nyt en tiedä, muistaako hän edes olemassaoloani.

Ahdistaa.

Pari kuukautta sitten löysin hänen galleriablogistaan lyriikoita biisistä, jota en haluaisi ikinä kuulla. Tänään kuitenkin kuuntelin biisin vielä kerran. Miksei hän itse tee, niinkuin sanoissa sanotaan? Ei hän enää edes moikkaa.

Sä olit kiva se oli saatava kokea

Mut siit on vuosi aikaa nyt saatana lopeta

Kun mä en haluu et sä suret enää yhtään

Mä oon vapaa mies ja voin tehä mitä lystää

Sun pitäs jatkaa

Sun pitäs koittaa ees

Mut se ei tarkota ettei voitas moikkaa ees

Siit on vuos ja sä vielä itket mun perään

Mä pyydän pliis älä rakasta mua enää

Se sattu, muttei auta unohtamaan. Mä en vaan voi sille mitään, että mä todellakin rakastan sitä tyttöä, halusi se sitä tai ei.