They make you wanna self destruct and become someone else

Ei se herra psykiatrian ylilääkäri ollutkaan niin paha kuin luulin, mutta olo oli kieltämättä hieman epämukava koko sen puolituntisen keskustelun ajan. Asiaa ei varmasti auttanut sekään, että keskustelun lopuksi herra kertoi ettei minun päässäni ole hänen mielestään mitään vikaa. Tiedän jo itsekin, etten ole ihan täysillä matkassa ja sitten jokin korkealle koulutettu ihminen menee ja sanoo että kaikki on OK? Luoja, onneksi sitä miestä ei tarvitse katsella pariin kuukauteen ennen seuraavaa arviointia.

Ai niin, ja arvatkaa mitä. Selvisin koko koulupäivän ilman sitä yksinäisyyden ja ahdistuneisuuden tunnetta, joka iskee yleensä viimeistään kahden ensimmäisen tunnin jälkeen. Nautin siitä tunteesta aina kotiin pääsyyn asti, jolloin se perus Facebookiin kirjautuminen löi fiilikset aika lailla maahan taas. Niin se aina tekee, pitäisi kai lopettaa mokoman kidutuskeinon käyttäminen.

Eilen en ehtinyt ajattelemaan ulkonäköäni juuri ollenkaan, tänään se peilikuva taas ahdisti eilisenkin edestä. Suihkussa teki mieli vain itkeä, miksen mä pysty siihen, miksi mä osaan vain valittaa ja haaveilla, antaa tyhjiä lupauksia laihtumisesta ja kävellä sen jälkeen jääkaapille. Lihava.