Joulu on vuoden vaikein aika.
Se voittaa pääsiäisen suklaat, vapun alkoholin ja jopa juhannuksen ruoat. Jouluna syöt sitä samaa ruokaa kolme päivää putkeen, laatikoita, kinkkua, salaatteja, pipareita. Glögissäkin on kymmeniä turhia kaloreita, joulutortuissa toista sataa ja yhdessä suklaakonvehdissa viitisenkymmentä.
Kaikesta tästä huolimatta mä selvisin joulusta, ja tänään syötiin viimeisetkin jouluruoan rippeet. Ei sitä samaa kalorimömmöä huomenna, mutta olohuoneen pöydällä houkuttelevat suklaat, joita äiti osti varastoon kuukauden ajan ennen tätä kirottua juhlaa. Juustot jääkaapissa sisältävät myös satoja turhia kaloreita, rasvaa, suolaa ja kaikkea sitä, mitä en tarvitse. Silti yllätän itseni ilta toisensa jälkeen kirja sylissä, teemuki käsissä ja juustolautanen vieressä pöydällä. Vasta, kun pysähdyn, rauhoitun mennäkseni nukkumaan, mä ymmärrän, kuinka paljon pahaa olen taas itselleni sen päivän aikana tehnyt. Kuinka en ole liikkunut yhtään, kuinka olen syönyt tuhansia kaloreita ja kuinka vain lihon, vaikka haluan näyttää A:lle, kuinka mä pystyn siihen, laihdun vielä ja pääsen tavoitteeseeni.
Aamulla avatessani piparipurkin kannen ja ottaessani aamukahvini kaveriksi muutaman sokerikuorrutteisen piparin, mä lupasin itselleni, että tänään mä menen lenkille. Ja niin myös huomenna, ylihuomenna ja lauantaina. Siinä, missä toiset aloittavat dieettinsä vasta vuoden vaihtuessa, mä taon päähäni sitä tosiasiaa, kuinka tänään on toinen joulupäivä, ja huomenna on jo arkipäivä. Joulu on ohi, eikä mulla ole enää mitään syytä läskeillä kotona.
Mars, ulos siitä lihava.
