I could really use a wish right now

Aloitin perjantaina sen ruokapäiväkirjan pitämisen, huomenna taas saan selitellä A:lle miksi aloitin sen viikon myöhässä. Hän sanoi, ettei mun tarvitse (tai oikeastaan edes saa) laskea siihen kaloreita, mutta laskin kuitenkin. Tuntui turhalta pitää päiväkirjaa syömisistä, jos ei laske paljonko oikeasti onkin tullut syötyä. Perjantaina selvisin 760 kalorilla, vaikka olin varma, että söin liikaa. Eilen taas meni yli 1000 kalorin. Tänään en epäonnistunut niinkään pahasti, intake on vain 885, enkä anna sen nousta enää yhtään.

Löysin ABC-dieetin kautta uuden dieetin ensiviikolle kokeiltavaksi, nimittäin Healthy Skinny Girl Diet. Se vaikuttaa kaikinpuolin mulle sopivalta, kun viikonloppuisin voi syödä jopa 1100 kaloria. Itselläni on edelleen vaikeuksia olla syömättä, jos porukat tekee ruokaa.

Tämä ilta menee huomista kauhulla odottaen, mitä A ajattelee lukiessaan päiväkirjaani. Viime tapaamisellamme mulla oli nimittäin ahmintavaihde päällä, ja häntä huolestutti jo valmiiksi se, kuinka nopeasti vaihdan ahmimisesta lähes paastoon. En osaa syödä normaalisti, enkä tiedä sainko vihdoinkin sen taottua A:n päähän viime viikolla. Toivottavasti tämä todistaisi sen, ettei hän enää yritäkään auttaa mua vain sanomalla: "syö viisi kertaa päivässä, älä paastoa äläkä ahmi!!!!1 :) " Ei toimi, A, ei toimi.

pointless rambling

Tappavan tylsä perjantai-ilta itsenäisyyspäivän jälkeen.  En oikeastaan edes tiedosta sitä, että tänään on perjantai ja huomenna muka lauantai. Eilinen oli jo mulle lauantai, enkä saa aivojani tajuamaan, että tänään on perjantai ja eilen oli torstai.

Ajotunti peruutti tämän viikon tapaamisen A:n kanssa, ja seuraava saakin odottaa maanantaihin. En toistaalta edes haluaisi sinne, en jaksa kuunnella selitystä akupunktio-mahdollisuuksista, painon nousemisesta, ristiriitaisuudestani tai ainakaan ruokapäiväkirjasta, jota en pitänyt vaikka olisi jo viikon ajan kuulunut. Osaan kyllä kirjoittaa kalorilleen oikein sen, mitä olen syönyt päivän aikana, mutta kadotin intoni kirjoittaa niitä ylös, kun yhtäkkiä käskettiinkin. En ole edes miettinyt syömisiäni viimeiseen viikkoon, tänään ei ole ollut nälkä ja toivon, ettei huomennakaan ole. Ajattelin vain, kuinka paljon helpompaa olisi, kun voisi vain taas olla syömättä. Ei tarvitsisi ahdistua siitä, kun onkin antanut itsensä syödä liikaa.

Vietin työpäivän tumblrissa ja vastaan tuli selatessa kymmeniä kuvia arvista, verta vuotavista haavoista, partateristä ja mustelmista. Triggered. 

Tällä hetkellä mun tavoite on vain selvitä viikonlopusta vahingoittamatta itseäni.

help I have done it again

Kaikki muut laihtuvat ja paranevat, syövät terveellisesti ja onnistuvat. Mä epäonnistun, lihon ja ilahdutan joka viikko A:ta parillasadalla uudella grammalla. Murrun ja alan itkeä holtittomasti,

"Mitä sä ajattelet nyt, kun kuulit että paino on noussut?"
"Mä en halua olla olemassa."
"Tajuatko sä mistä tämä johtuu?"
"Siitä että mä söin."
"Ei, vaan siitä että ensin sä et syönyt ja sitten sä söit liikaa."
"Aha."
"Mitä sä aijot nyt tehdä?"
"Lopettaa syömisen."
"Kai sä ymmärrät ettei se auta"
"Mä en halua ymmärtää."

Teen kaikesta vaikeaa. En syö lääkkeitä, kun syön niitä niin juon alkoholia ja olen sekaisin. Lihon enkä halua enää katsoa peiliin.
  Mitä mä tein väärin?

and I, your willing victim

Mä yritän valmistautua henkisesti huomiseen tapaamiseen A:n kanssa. Siellä odottaa vaaka ja A:n pettymys, kun kerron hänelle että lopetin syömisen taas. Hän myös sanoi, että haluaa mun piirtävän vartaloni sellaisena kun sen näen. Ongelma on siinä, että mä en osaa piirtää ja tiedän turhautuvani yrittäessäni.

Käyn aamulla vaa'alla ensimmäistä kertaa kuukauteen, ja vertaan sitten polin vaakaa omaani. Haluan tietää kumpi on väärässä, näyttääkö ne samaa vai valehteleeko molemmat. En myöskään tule kestämään sitä, jos mä olenkin lihonut taas. A:ta se ei häiritsisi, mutta mä haluaisin ampua itseni siinä vaiheessa. Ihan vain sen takia, kun olin niin iloinen kuullessani pudottaneeni kolme kiloa.

On a side note: En ottanut lääkkeitä tänäänkään. Miksi mä aina unohdan?
Turhauttaa...

how come you're not here?

Sinun on myös hyvä tietää, että alle 18-vuotiailla potilailla on suurentunut itsemurhayritysten, itsemurha-ajatusten ja vihamielisyyden (ensisijaisesti aggressiivisuuden, uhmakkaan käyttäytymisen ja suuttumuksen) riski
kun he käyttävät tämän luokan lääkkeitä.

Mun aivot tarvitsivat lopulta vain 40mg seronilia (aiemmin 20mg) ennen kuin huomasin lisääntyneen tarpeen vahingoittaa itseäni (tai ehkä tarvitsin vain jotain, mitä syyttää). Nyt en enää halua lopettaa.

Mä tarvitsen jonkun, jolle puhua, jonkun joka välittää ja jonkun, jota rakastaa. 

Mä en ole pitkään aikaan ollut näin yksinäinen.

I swear it's not by choice but Ana has this voice

ymmärrän kyllä, etten ole vielä sen arvoinen, että voisin syödä normaalisti,
mutta miksi kaksi viikkoa sen jälkeen kun siihen on antanut luvan ja totutellut taas
se helvetti palaa ja kertoo kuinka ei sovi syödä liikaa
kuinka olen ällöttävä
liian iso
ja kaikella tavalla epämiellyttävää.

When it's broke it's perfect

Uskomukseni sotivat järkeni kanssa, sodin itseni kanssa, A:n kanssa, vaa'an kanssa, ruoan kanssa.
En halunnut uskoa A:ta, kun hän viime käynnilläni viimeinkin kertoi mun laihtuneen kolme kiloa kolmessa viikossa. Kolme taitaa olla onnenlukuni, sillä se ristiriita, minkä mieleni tuosta muodostuu johtuu siitä, että olen ne kolme viikkoa syönyt kolme ateriaa päivässä. "Ei syömällä laihdu"-hokema ei muokkaudu vaikka A kuinka haluaisi.

Tiistaina syödessäni lounaaseen kuuluvaa jälkiruokaa mä huomasin ensimmäistä kertaa niiden kolmen viikon aikana olevani liian täynnä. Sitä seurasi tietysti ahdistus ja tällä hetkellä välttelen ruokaa - palasin tämän päivän aikana yhden aterian päivärytmiin, eikä mieleni tee muuttaa sitä enää. En jaksa kuunnella A:n pelotteluja syömishäiriöpolista, mä olen vielä kaukana siitä, mä en lankea sun pelotteluihisi.

ps. anteeksi
että
olin
poissa

help me