Oli aika naiivia multa kuvitella, että uusien, jännien pillerien popsiminen korjaisi kaiken. Alkuhuuman laannuttua kaikki on ollut tasaisen tappavaa - mä ehkä jaksan nousta kouluun ja tehdä tehtäväni mutta jaksanko mä
elää? Se on kokonaan toinen asia. A'n kanssa ollaan puhuttu viimeiset kolme viikkoa pelkästään mun elämästä; miten koulussa menee, mitä tein viikonloppuna. Kaikkea turhanpäiväistä, tapetaan aikaa, kun sitä ollaan varattu. Koska mä olen ollut okei, mulla ei ole ollut ongelmia mistä puhua ammatti-ihmisen kanssa.
Asia muuttui viime viikolla, kun tapaamisella tunnustin ahdistuksen nostavan taas päätään kun mä syön. Se on se tuttu, turhauttava ahdistus joka aiheutuu kylläisyyden tunteesta. Kaikki mun päässä huutaa, että on normaalia syödä, normaalia olla kylläinen, mutta jokin pienen pieni osa aivoissa tietää,
ettei se käy laatuun, kylläisyys tietää lihavuutta, lihavuus tappaa, sä olet paha ihminen, sä ansaitset tän fiiliksen...................
... ja se pisti mut vaa'alle. A nimittäin. Sain valita katsonko sen luvun vai en ja mä olin tyhmä ja katsoin. Olisin kuitenkin udellut sen A:lta, sama se kai oli.
62 kg, sanoi vaaka, mun aamupäivältä peräisin olleet hyvät fiilikset katosivat ja A hymyili pienesti sitä sen tietäväistä hymyä. "Mä tiesin, että tässä käy vielä näin. Että sä romahdat", sen hymy sanoi. Mä olen taas valvonnassa ja huomenna mä en koske muuhun kuin light-kokikseen ja guaranaan.
