borderline between what and what?

Uusia numeroita papereissa.
F60.3, epävakaa persoonallisuus, rajatila.
Oon ehdottanut tota lääkärille aiemmin itse mutta nyt se oli muka ihan itse keksinyt sen.
Oon ollut monta kuukautta ihan fine, yks relapse takana ja reisi ja kyljet arvilla, paranemaan päin.
Mieliala on kuitenkin tasaisesti laskenut koulu- ja rahastressin takia niin paljon, että tällä hetkellä oon melkein samassa jamassa kuin silloin, kun menin osastolle.
Kun nään A:n seuraavan kerran niin aion kysyä voiko venloja nostaa vielä, mä haluan kokeilla sitä ennenkuin signaan itseni taas viikoiksi lukkojen taakse.
Miksen osaa olla onnellinen?

we're gonna be okay

Eilinen ja toissapäivä olivat vähän vaikeita. Eilinen oli tavallinen "läskipäivä". Mikään ei tuntunut hyvältä päällä, kaikki kiristi tai korosti vääriä paikkoja. Illalla otin pari ketipinoria, nukahdin ennen kymmentä ja nyt heräsin kahdeksan jälkeen hyvin levänneenä. Olo on ihan okei. Ehkä tämä taas tästä.

Eilisen kaltaiset päivät saa mut kiitolliseksi siitä, miten hyviä ihmisiä oon löytänyt ympärilleni. Ihmisiä, jotka tukee, kuuntelee ja ymmärtää. Ekaa kertaa vuosiin mulla on sellainen olo, että joku välittää.

"fat is not a feeling"

i feel fat

i feel fat

i feel fat

ifeelfat

i
feel
fat

Somebody speak to me 'cause I'm feeling like hell

Kirjotan, koska jos en, niin tekisin jotain pahaa.

Eksyin internetin väärälle puolelle, paskat välitin trigger warningeista ja täällä mä istun polvet rintaa vasten ja tärisen. Katselen reisiäni ja haluaisin nähdä punaisia viivoja valkoisten sijaan mutta taistelen sitä fiilistä vastaan parhaani mukaan.

Terapeutin kanssa meni hyvin. Mulla on kuukausi aikaa käydä muilla kokeilemassa, jos haluan. Mut en halua. Tuntu, et meillä synkkas heti. Se ymmärsi mua ja osas sanoo just oikeet asiat. Tuntuu et mä saan sen kanssa kaiken ulos ja käsiteltyä et mä voin parin vuoden päästä olla jotain ihan muuta, uutta, jotain sellasta mitä en oo ollut. Koska niinkuin mä kerroin sille eilen, mä en tiedä kuka mä olen, mitä mä olen ilman mun masennusta, ahdistusta ja pakko-oireita. Ne on niin syvällä mussa, että ne on osa mua, suurin osa mua.ne on haudanneet alleen kaiken muun aikoja sitten ja mä en ees taistellut vastaan.

(dying inside)

vittu mua pelottaa.

huomenna tutustumiskäynti terapeutilla, mun ensimmäinen. joudun ensimmäistä kertaa neljään vuoteen kertomaan koko tarinani uudelleen, oudolle ihmiselle. en tiedä mitä sanoisin. mistä mä aloitan? ihan alustako? mummosta? isästä? asumuserosta? haluaako se että kerron ihan kaiken?

kaiken itseinhosta, viiltelystä, yrityksistäni lopettaa säälittävä elämäni.

Tytöstä?

riippuvuudesta, päihteistä, lääkkeistä, osastosta?

entä mun nykyhetki? mä en tiedä mitä tapahtuu, en tiedä mitä tunnen. lääkkeet pitää mun mielialan tasaisena, mä vaan olen mutta en satuta itseäni enkä halua kuolla. en joka päivä herää vihaten itseäni ja jaksan nousta sängystä ylös.

ehkä kerron psykiatrista, rikkinäisestä minästäni, pakko-oireistani, yksinäisyydestä, rakkaudesta, vihasta ja kuolemasta. ne tiivistävät mun kahdeksan viimeisintä vuottani aika hyvin. ihan vitun hyvin.

And I promised myself I wouldn't let you complete me

Tänään ryhmässä ahdistuin tietoisuustaitoharjoitusta tehdessä.
Kun sain toiselta ohjaajalta käteeni traktorin, jonka ääniä oli tarkoitus imitoida, halusin vain heittää sen seinään ja juosta ulos. Mä en osaa tehdä ääniä, koko ajatuskin hävettää liikaa ja mahdollinen itseni nolaaminen sai ahdistuksen nousemaan. En saanut keskityttyä ryhmän asiaan sen jälkeen. Se oli lähes yhtä naurettava harjoitus kuin se, jossa katsoimme ikkunasta ulos ja kuvailimme kuiskien itsellemme mitä näemme alhaalla kadulla.

Ryhmää on enää kolme kertaa jäljellä, mä pystyn tähän. Mutta en enää ole niin varma, pystynkö käyttämään siellä oppimiani taitoja niin tehokkaasti, kuin kuuluisi. Osa niistä on outoja, osa ihan naurettavia ja vain muutama toimivia minulle.

Bussimatka kotiin oli kauhea, en osannut ajatella muuta kuin sitä harjoitusta, ja sitä miten haluaisin vahingoittaa itseäni. Onneksi en ollut kotona silloin.

I'm sorry I can't be perfect

En saa mitään aikaiseksi.

En oo etsinyt terapeuttia, en oo käynyt enää ryhmässäkään yhtä aktiivisesti kuin aluksi.
Nukun päivät ja juon yöt ja mun paskat elämäntavat on pilanneet mun henkisen hyvinvoinnin taas.

Kaks askelta eteen, yks taakse.

Kuitenkin myönnän nykyään virheeni, yritän oppia niistä. Tänään pitäisi olla se päivä, kun yritän saada elämääni mallilleen. Katsotaan, miten käy.