"
Tässä on pari kiloa ylimääräistä", sanoo äiti nipistäessään olematonta vatsaansa.
"
Perunaa saa syödä paljon, siinä on vain pari pistettä", äiti sivistää 7-vuotiasta tytärtään liityttyään juuri Painonvartijoihin.
"
Kauheeta, kun ei oo liikkunut koko päivänä", se valittaa siivottuaan koko talon ja juotuaan vain kahvia.
"
Töissä sanottiin, että mä oon laihtunut, mutta en tiedä kun en oo käynyt vaa'alla", nainen toteaa töistä tultuaan ja näyttäessään samalta kuin ennenkin. "
yhtä iso mä vieläkin olen", se jatkaa pian.
"
Jos syö roskaruokaa niin näyttää pian tuolta", se sanoo osoittaessaan kaupungilla isompaa, tyttärensä ikäistä lasta.
Mä oon aina pienenä ollut tyytyväinen kroppaani, oon ollut laiha, blondi ja mulla oli nätti hymy.
Murrosikä on ihan toinen juttu, mä taistelin sen kanssa, että kasvoin nopeammin kuin kaverini, mulla ei ollut ketään, kelle puhua. Vartalo keräsi rasvaa mitä kummallisimpiin paikkoihin, mun ennen niin laihat reidet paisuivat ja pian itkin kylppärissä jenkkakahvojani. Pari vuotta myöhemmin taistelin myös vanhempieni riitelyn, isovanhemman kuoleman, yläasteen alkamisen ja seksuaalisuuteni kanssa. Kaikki tuo johti itsetuhoisuuden alkamiseen ja siitä on seitsemän vuotta. Seitsemän vitun pitkää vuotta.
Mä tajuan nyt kasvaneeni ihan liian nopeasti ja koska kaikki opitaan vanhemmilta mä opin, että koskaan en ole laiha, koskaan en ole tarpeeksi hyvä ja laihduttaminen kuuluu normaaliin elämään. Sitä vain tehdään, vaihdetaan maitotuotteet rasvattomiin ja syödään herkkuja kerran, kaksi kuukaudessa. Niin mut kasvatettiin, vaikka olen varma ettei äitini tarkoittanut sitä. Mallioppiminen on vain yksi vahvimmista oppimisen muodoista ja minä, 7-10-vuotias tyttö, satuin vain olemaan siinä vieressä, katsomassa, oppimassa. Ja täällä mä olen, kohta 20-vuotias tyttö, vihaamassa ja satuttamassa itseään.
