luvattu on paljon, rikottu enemmän

Sanoin eilen terkkarille, että painan 60,5 kilogrammaa. En halunnut astua vaa'alle hänen edessään joten vastasin vain kun kysyttiin. Hän oli hetken hiljaa ja kysyi pituuttani. Tuhahdin ja mumisin olevani 162 tai 163 senttiä pitkä. Teki mieli huutaa. Kyllä, kyllä tiedän painavani liikaa pituuteeni nähden ja kyllä, yritän laihtua. Mutta ei, en voinut.

Vastasin terveyskyselyyn ihan rehellisesti ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Rastitin masentuneisuuden, ahdistuneisuuden ja yksinäisyyden. "Onko sulla itsemurha-ajatuksia?" Hell to the no, I'm okay. "Ei mitää sellasta!" mä sanoin. "Onko sulla kavereita?" nainen kysy. Totta hitossa mulla on kavereita, yritätkö sä sanoa, etten voi olla yksinäinen jos mulla on "kavereita"? Ehkä se ei ollut se, mitä hän ajoi takaa. Olen liian vainoharhainen. "Haluaisitko sä, että laitan sut juttelemaan psykiatriselle sairaanhoitajalle?" Joo. Ei, en. Mutta kyllä mä haluan. Ehkä en? "Joo, se olis kiva." Sinne siis perjantai-aamulla. En ole puhunut kellekään 'ammatti-ihmiselle' kahteen vuoteen. Taitaa olla jo korkea aika.

love yourself first

Tänään olen hymyillyt peilikuvalleni.

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta olen varma, että huomenna kaikki on jo normaalia ja peilikuvani kuvottaa minua. Eihän ole mahdollista oppia rakastamaan itseään yhdessä yössä? Aamulla katsoessani peiliin minua tuijotti takaisin tyttö, joka oli mielestäni nätti. Vaihtaessani vaatteita en voinut olla vilkaisematta peiliin: luoja, olenko oikeasti laihtunut? Lenkiltä tullessani (kyllä, poistuin oikeasti talosta ja lähdin lenkille) oikeasti hymyilin peilistä tuijottavalle tytölle: ehkä ihoni ei olekaan niin huono kuin luulin?

 Voi, kuinka toivonkaan että tämä tunne jäisi ikuisiksi ajoiksi.

Untitled

Vihaan.
Ärsyttää.
Itkettää.
Enkä voi edes syyttää hormonejani.

Vihaan sitä, kun vanhempani puhuvat liian kovalla äänellä alakerrassa kun haluaisin kerrankin nukkua. Antaisin oikean käteni, että saisin kerrankin nukkua.

Ärsyttää itsekurin puute. Sängynalustat ja pyykkikoritkin on jo katseltu, missä se itsekuri piileskelee? Saisinkohan uuden joululahjaksi, taisin hukata omani. Olen varmasti lihonut viime punnituksesta. Norsu mikä norsu.

Itkettää, koska tuntuu edelleen niin yksinäiseltä, vaikka teitä on viime aikoina ollut enemmän kuin ikinä. Ehkä yksinäisyys onkin enemmäkseen rakkauteen liittyvä tunne, haluaisin tuntea oloni rakastetuksi ja rakastaa takaisin.

I hate everything about you

Lihava. Tonnikeiju. Kontrolliton. Inhottava. Lihava.

Luoja, en tiedä minne itsehillintäni katosi viikko sitten. Poissa se joka tapauksessa nyt on ja en tiedä mitä tekisin. Syön liikaa, en liiku juuri ollenkaan ja olen epäonnistuja. Pelkään pimeää, vieraita ihmisiä ja yksin lenkkeilyä. En voi lähteä lenkille töiden jälkeen, koska on jo pimeää. En voi liikkua muuten koska olen laiska. "voi". Kyllä voin. En vain jaksa. Lihava. 

Vihaan ääntä mikä kuuluu kun ihminen syö. En tiedä, mistä tuo tuli mieleen. Muistan vain, että olen vihannut sitä niin kauan kuin muistan. Pienenä lähdin keittiöstä äidin syödessä aamupalaa vieressäni. Söin huoneessani tai olohuoneessa, en pystynyt olemaan äidin tai kenenkään muunkaan kanssa samassa huoneessa. Se saa verenpaineeni kohoamaan, ärsyynnyn ja tekee mieli tukkia korvat. Se taas ei esimerkiksi töissä (ei kyllä kotonakaan) onnistu, olisi ehkäpä liian epäkohteliasta. Mutta en tiedä mitä tekisin. Tiedän pitäväni itsekin samanlaisia ääniä syödessäni, mutta luojan kiitos en itse kuule niitä. Tai toisaalta se on harmi että en kuule niitä,  ehkä syöminen olisi vastenmielisempää enkä söisi koko aikaa jotain. Lihava.

Luulin pärjääväni loppuillan pastelleilla ja kivennäisvedellä mutta äiti oli toista mieltä. Se teki risottoa äsken ja tietenkin söin ihan liikaa. Nyt ei teekään mieli syödä enää yhtään. Lihava.

// Emilia: olisin kommentoinut sullekin jos olisin pystynyt mutta blogisi kommenttiboksi ei toimi Safarillakaan :-(

worst part is over, hear me calling out to you

Menetin viime viikolla muutaman lukijan, ja tänä aamuna huomasin saaneeni yhden uuden. Olen iloinen, että te kaikki ette ole jättämässä uppoavaa laivaani ja minua kirjoitusteni muuttuessa tylsemmiksi ja minä-keskeisimmiksi. Haluaisin huomioida teidätkin, halata teitä kaikkia ja kiittää henkilökohtaisesti kiinnostuksestanne minun elämääni kohtaan. Lupaan, että tästä eteenpäin kuulette minusta enemmän omissa blogeissannekin; lupaan kommentoida enemmän.
Haluan vain teidän tietävän, että olen täällä teitä varten, jos tarvitsette jonkun jolle puhua.
Vaikka teksteistäni huokuisi oma paha oloni ja yksinäisyyteni, minä olen vasta toisena ja sinä ensimmäisenä.

Oho, ei tuo ollut alkuperäinen asiani. No, antaa olla, tulipa sekin sanottua!
Hyvää itsenäisyyspäivää niille, jotka sitä juhlivat :-)

i'm afraid you'll see it in my face

... eilisistä fiiliksistä on päästy yli ja tähän päivään heräsin hymy kasvoillani.

tekstailin eilen illalla ja yöllä pitkäaikaisen, ulkomailla asuvan nettiystäväni kanssa. emme ole olleet pariin kuukauteen missään yhteydessä, mutta eilen päätin kysellä kuulumisia ja olen onnellinen, että tein niin. se taisi pelastaa viikonloppuni. en nimittäin osaa sanoin kuvailla, kuinka hyvin hän osaa piristää ja saada minut tuntemaan oloni edes hieman kaivatuksi, ei ihan niin yksinäiseksi kuin yleensä.

kello on kahdeksan illalla, enkä osaa päättää, haluaisinko mennä jo nukkumaan vai valvoa myöhään katsoen jotain turhaa leffaa. huomenna olisi vapaapäivä, mutta se ei tunnu missään. tuntuu samalta kuin viikonloput nykyään muutenkin. tylsää, turhaa, harmaata. i guess i'm all alone again.

I habitually lie and harass love with the name of love

varoituksen sana: hormonien aiheuttamaan tunteellisuutta ja naurettavaa angstausta

yks sana, kolme kirjainta

pms.

en voi sanoin kuvailla, miten paljon vihaan hormonejani juuri nyt.

oon kärsinyt tästä kohta kaksi viikkoa ja oon aika varma, että tuun vielä hulluksi.

itken ilman kunnon syytä muutaman tunnin välein ja mieleni tekee vain suklaata. 

tilannetta ei helpota sekään, etten ole koskaan tuntenut oloani yksinäisemmäksi ja olen aivan ulkona koko maailmasta hetkittäin. en muista asioita joita minulle on kerrottu samana päivänä ja olen aivan sekaisin sekä todella hämmentynyt kun autosta noustessani en olekaan siellä minne luulin olevani matkalla. en vain ymmärrä tiettyjä asioita, ja sellaisissakin tilanteissa alan itkemään. 

luoja, miksi ihmeessä synnyin tyttönä.