F33.1,
kuukausi sairaslomaa
ja uusia lääkkeitä.

Näiden kanssa lähdin osastolta maanantaiaamuna 16 päivän jakson jälkeen ja heti tiistaina Helsinkiin puolituttujen seurassa. Tänään palaan kotiin ja huomenna pitäisi käydä koululla viemässä sairaslomatodistukseni ja sanomassa heipat äikänopettajalle. Elämä ei ole koskaan tuntunut enempää jonkun muun omalta, kuin nyt.

days go by but I stay the same

Mä vannoin etten enää ikinä anna syömishäröilyni henkilöityä tai etten edes anna sille nimeä. Täällä mä kuitenkin istun ja tajuan kauhistuneena, kuinka Ana löytää hiljalleen tiensä takaisin mun päähän. Ahdistus vaan pahenee täällä, kun laihat tytöt ja ihmisten arvet saa mut haluamaan takaisin siihen mielentilaan, missä olin neljä vuotta sitten. Mulla oli itsekuria,  motivaatiota ja mä oikeasti laihduin. Nyt mä tunnen, kun reidet vaan leviää ja vatsa kasvaa. En enää halua olla minä, en ole tarpeeksi hyvä, en laiha enkä edes uskalla viiltää tarpeeksi syvälle. En edes enää halua mennä keikoille, joita olen odottanut kuukausia tai jopa vuosia. Itseänikin pelottaa haluamattomuuteni.

ilonaiheita

• Pääsen huomiseksi päivälomalle
• A tulee torstaina kylään
• Nukun paremmin kuin pitkään aikaan
• Uskalsin puhua ihmisille tänään
• Osaston lääkäri on ihana
• Mun omahoitaja on myös ihana

Alustavasti sovittiin, että oon täällä vielä ainakin ensi viikon perjantaihin.

Saan jatkaa taukoani kaikesta vielä hetken.

Ihania vappuja teille, jotka sitä voivat juhlia ♥

she's a bright eyed beautiful girl, her scars show but she'll never tell

Luonnos torstailta:

Perjantaina mä kerroin sulle mitä sä jo tiesit ja mä halusin hypätä korkean rakennuksen katolta kadotukseen. Kun viimein vastasit mulle kolme päivää myöhemmin ja kerroit mulle mitä mä jo tiesin mä en enää tuntenut mitään. Enkä tunne edelleenkään. En tiedä mitä pitäisi tuntea, mutta haluaisin kovasti.

En mennyt kouluun tänään, kun en jaksanut nousta ylös. Heräsin puoli yksi tajutessani, että kolmelta pitäisi olla jo nuorisopsykiatrisella istumassa. Olen päättänyt kerätä rohkeuteni ja kertoa A:lle palanneeni itseni satuttamiseen, mutta en tiedä miksi en löydä oikeaa hetkeä, oikeita sanoja enkä oikeastaan edes rohkeutta. Pelkään myös sitä, jos A haluaa mun käyvän vaa'alla. Hän ei kerro mulle sitä lukua, jos en halua, mutta useimmiten kysyn sitä kuitenkin vain pettyäkseni liikaa sen jälkeen... ::

:: Seitsemältä illalla löysin itseni akuuttipsykiatrian osastolta, jossa olen ainakin maanantaihin. En tiedä koska päivitän seuraavaksi,  mutta toivottavasti pian

Haleja ♥

and pretty soon you’re in the ER getting stitches from the one you love

20-11, moved on
I took a different direction
Went down a one way street
of sacrifice and affection.
She was so damaged but
I saw past them all them imperfections
Just wanted to stand by her
be that personal protection.

Smokin’ up every night
Man, she lived for that injection
But I stood by her side
I thought we had a connection.
I gave her my world, number one
In my election!

But all she gave me was abuse
insults and rejection.

yksi ilta unohdusta, mokia ja tunnustuksia

ja mä olen palasina

enkä halua herätä aamulla

I'll check in tomorrow if I don't wake up dead

5 mg melatoniinia,
fall out boyn uusi levy ipodissa
ja henkinen uupumus.
Ehkä mä nukun tänä yönä.

Olin tänään koko päivän koulussa, aamukahdeksasta iltapäivä kahteen.
Ei ahdistanut, en syönyt enkä ajatellut.
Raahauduin töihin ja rukoilin, että pääsisin pian takaisin kotiin.

Näin viime yönä unta nuorispsykiatrisesta osastosta kolmannen kerran viimeisen kuukauden sisällä.
Menisivät jo pois, A sanoi että mä olen okei, joten mun pitää olla. Mä olen.

Mutta en.

the person that you'd take a bullet for is behind the trigger

En osaa, en pysty, en halua.
A palasi sairaslomalta ja näin hänet tänään.
Olen lihava, vaikka äiti sanoo mun laihtuneen.
Lääkitystä nostetaan taas, ei vielä tiedetä joudunko tapaamaan ylilääkärin ennen sitä vai en.

Tajusin myös tänään, kuinka väsynyt mä olen yrittämiseen.
Avun hakemiseen, pyytämiseen, omista fiiliksistä kertomiseen.
Joka kerta, kun istun oranssilla tuolilla A:n huoneessa poliklinikalla, mä tiedän, että mä lähden sieltä samoissa fiiliksissä kun sinne meninkin ja mä en vaan enää jaksa.

On turhaa huutaa, kun kukaan ei kuule.