what's so good about picking up the pieces?

vihdoinkin tuntuu siltä, että viimesetkin ssri-jämät on lähteneet tai ainakin lähössä jostai tuolta aivojen syövereistä. keskiviikkona A ja viikon päästä lääkäri, jolloin alotetaan uudet mömmöt. 

mä en osaa edes kuvailla tunnetta ilman lääkkeitä tai niiden vieroitusoireita. ahdistaa koko ajan ja kaikki, enimmäkseen oma ällöttävyys. hmph, ei tää sittenkään oo yhtään vieroitusoireita tai lääkkeiden pilvilinnaa parempi.

Is this what you call a family?

A on paasannut mulle niin monta kertaa siitä, kuinka mun ei kuulu antaa vanhempieni murheiden muuttua mun ongelmiksi, mutta yritäppä kertoa se mun äidille. Kaikki avio-ongelmat kaadetaan niskaan, itketään kun mies on narsisti eikä saa edes katsoa sitä tv-sarjaa mitä haluaa. Mulla on vain ihan tarpeeksi ongelmia omastakin takaa, ja kun mulle tullaan angstaamaan ongelmista, joista voisi puhua vaikka oman terapeutin kanssa tai jotain, ja sitten ihmetellään miksi mulla on paska olla. En tosissani enää jaksa. Olisipa viimenen vuosi nopeammin ohi ja mä olisin nopeammin pois tästä maasta.

Mä rakastan vanhempiani, mutta mä en pidä tästä osasta, mihin ne on mut heittäneet: heidän väliinsä. Mä en kuulu tähän. Mun kuuluu elää mun omaa elämää.

emily's food diarystä saa seurata mun uutta 

healthy skinny girl diet yritystä! 

Erupt again, ignore the pill and I won't let it show

Sitä ahdistuksen määrää, kun A laittaa aamulla viestiä ettei pääsekään mun tukena lääkärin vastaanotolle niinku sovittiin. Ihan hyvin se sitten kuitenkin meni, päätettiin lopettaa Seronil kokonaan ja siirtyä sitten joko Venlafaxiniin tai Seroqueliin jos siltä tuntuu. Seronilia on kuitenkin vähennetty nyt viimeiset kolme viikkoa, ja mulla on maailman paskin fiilis. Toisaalta mikään ei tunnu miltää, toisaalta haluaisin hypätä sillalta, toisaalta taas haluaisin vain nukkua.. Läskahdistus on viimeaikoina ollut suurin riesa, ylilääkäri kehtaa vielä kertoa mulle, kuinka mun pitäisi syödä viisi kertaa päivässä, kun nämä kaksi/kolmekin kertaa aiheuttavat järkyttävää ahdistusta. Vedenkin juominen saa olon liian turvonneeksi ja täällä mä itken ja odotan, että se menee ohi. Ketipinorit voisivat mun puolestani vaikuttaa kaksi kertaa nopeampaa. En jaksa leikkiä. Toivottavasti saan Seroquelin sijasta Venlalfaxinin seuraavaksi... ne sanoo, että se vähentää ruokahalua siinä, missä seroquel voi aiheuttaa painonnousua. ei kiitos mutta ei ei ei.

manage me, i'm a mess

When I woke up alone I had everything:
A handful of moments I wished I could change
And a tongue like a nightmare that cut like a blade.

Eletään vasta syyskuuta mutta mä en jaksa enää elää. Yleensä mulla menee syksy hyvin, kaamosmasennus pysyy loitolla lääkkeillä ja musiikilla mutta keväisin mä romahdan. Neljä kuukautta sitten mä olin juuri päässyt kotiin osastolta ja kaikki oli ihan hyvin. Kesä meni niin hyvin kuin se voi mennä tollasen kevään jälkeen ja mä luulin että tällä kertaa mä selviäisin.Olin kuitenkin väärässä.
Mä en jaksa nousta aamuisin, mä haluan nukkua, mä haluan olla tuntematta mitään mutta mä haluan ottaa terän ja tuntea jotain. Mä haluan olla yksin mutta mä haluan että joku välittäisi, mä...

...en osaa enää sanoa mitään.

"I have control", I say - "Relapse", that's what she calls it

And you're my obsession

I love you to the bones

And Ana wrecks your life

Like an anorexia life

Kuukausi sitten otin tatuoinnit ranteisiini, koska olin iloinen ollessani elossa ja selvinnyt tästä vuodesta... iloitsin liian aikaisin.

Keskiviikkona alettiin lääkärin käskystä purkaa seronilia pienemmäksi.
Nyt menee 40mg sijaan 40 ja 20 vuoropäivinä, viikon päästä enää 20mg/päivä.
Ketipinorit jätettiin ennalleen, koska sanoin etten toimi ilman niitä.

Vihdoin ylilääkäri valaisi mua: en kuulemma voi olla bipolar ja traumataustani aiheuttaa kaikki ongelmani oman itseni lisäksi. Helpotti, mutta tavallaan ei. Kertokaa jo, mikä mua vaivaa, miksi mä en osaa elää.

Otin takapakkia parantumisen suhteen; koko viikko on mennyt ahdistuneessa olotilassa, ketipinoreita menee ja itken, raivoan ja alkoholisoidun. Jonain hetkenä iloitsen laihtumisesta, josta kiitän piloxingia. Toisina hetkinä itken lihavuuttani, pyörin peilin edessä puolialastomana ja tökin läskejäni inhon vallassa. En silti ole koskenutkaan terään kahteen kuukauteen. En tiedä pitäisikö olla ylpeä, vai vain odottaa sitä hetkeä kun otan sen laatikosta, kasaan laastarit ja paperit ja annan mennä. Pelottaa. Ehkä on vain normaalia, etten osaa olla iloinen muutamaa viikkoa kauempaa ennenkuin se kaikki katoaa taas ja olen yksin pelkojeni ja ahdistuksen kanssa.

En halua katsoa tekstiä, jota kirjoitan, sillä löydän siitä virheitä koko ajan. Se ei ole tarpeeksi hyvää, en osaa kirjoittaa, en osaa elää, en osaa syödä, en osaa laihtua, en osaa tehdä mitään.

angst

ei saatana

mä oon yksin

ihan yksin

enkä mä tiedä kauanko tätä jaksaa

mä haluun lähtee mut mä haluun kestää

mä haluun nähä maailmaa mut mä en halua

mä haluan kuolla mut mä en halua pettää ketään

mä kestän

mun on pakko

vaikka olisinki yksin.

ikuisesti.