And I promised myself I wouldn't let you complete me

Tänään ryhmässä ahdistuin tietoisuustaitoharjoitusta tehdessä.
Kun sain toiselta ohjaajalta käteeni traktorin, jonka ääniä oli tarkoitus imitoida, halusin vain heittää sen seinään ja juosta ulos. Mä en osaa tehdä ääniä, koko ajatuskin hävettää liikaa ja mahdollinen itseni nolaaminen sai ahdistuksen nousemaan. En saanut keskityttyä ryhmän asiaan sen jälkeen. Se oli lähes yhtä naurettava harjoitus kuin se, jossa katsoimme ikkunasta ulos ja kuvailimme kuiskien itsellemme mitä näemme alhaalla kadulla.

Ryhmää on enää kolme kertaa jäljellä, mä pystyn tähän. Mutta en enää ole niin varma, pystynkö käyttämään siellä oppimiani taitoja niin tehokkaasti, kuin kuuluisi. Osa niistä on outoja, osa ihan naurettavia ja vain muutama toimivia minulle.

Bussimatka kotiin oli kauhea, en osannut ajatella muuta kuin sitä harjoitusta, ja sitä miten haluaisin vahingoittaa itseäni. Onneksi en ollut kotona silloin.

I'm sorry I can't be perfect

En saa mitään aikaiseksi.

En oo etsinyt terapeuttia, en oo käynyt enää ryhmässäkään yhtä aktiivisesti kuin aluksi.
Nukun päivät ja juon yöt ja mun paskat elämäntavat on pilanneet mun henkisen hyvinvoinnin taas.

Kaks askelta eteen, yks taakse.

Kuitenkin myönnän nykyään virheeni, yritän oppia niistä. Tänään pitäisi olla se päivä, kun yritän saada elämääni mallilleen. Katsotaan, miten käy.

they'll tell you I'm insane

Ei kai tästä voi kovin ylpeä olla. Melkein vuoden jälkeen ryömin takaisin blogimaailmaan koska todellisuus on aika ajoin ihan liikaa. Vuodessa on tapahtunut ihan saatanasti asioita. Mä valmistuin, sain paikan yliopistosta mutta pidän välivuotta. Oon lihonut, laihtunut, viiltänyt ja ollut viiltämättä. Alotin maaliskuussa dkt-ryhmän ja yritän tehdä kotitehtäviä ja käyttää sieltä saamiani keinoja ahdistusta vastaan taistelemiseen jaksamiseni mukaan. Täytän viikkokorttia puoliksi valheilla, koska en halua A:n kysyvän liian vaikeita kysymyksiä. Mä en tiedä miksi mua ahdistaa minäkin päivänä, en tiedä miksi se ei ikinä oo nollassa ja en tiedä miksi en juuri tänä päivänä voinut olla satuttamatta itseäni. Oon myös alkanut kompulsoida. Varmaan yksi syy siihen, miksi A halus kokeilla dkt:aa.

Kaiken tämän lisäksi sain kesällä psykiatrin lausunnon, joka varmisti, etten oo bipo.

"Realiteettitestauksen perusta ei ole täysin pitävä."
"Persoonallisuudessa ilmenee huomattavissa määrin vaativuutta, -- johtaa jopa pakkoneuroottisiin piirteisiin."
"Selvää jakautuneisuutta minän rakenteissa."

F93.89. Identiteettihäiriö.

The only way to cure pain is to add a little more

Arpikudoksen päälle tatuoiminen sattuu vitusti.

Eka tunti, puoltoista, oli ihan okei ja se kipu oli ihan siedettävää, niinku ekojen tatskojen kohdalla.
Toisen tunnin kohalla kuitenkin teki mieli huutaa tuskasta kun ääriviivat oli valmiit ja alettiin tekemään varjostuksia ja täyttämään kuvaa. Ei jumalauta mä halusin itkeä mutta kestin sen kelaamalla kuinka hieno siitä tulee ja kuinka saan kesällä käyttää toppeja julkisesti ilman, että pitää kelaa mitä ihmiset ajattelee mun käsivarren arvista.

Tää tatuointi on kahta aiempaa henkilökohtasempi ja mä haluan että se muistuttaa mua siitä mistä mä tuun. Mä oon edelleen elossa vaikka oon halunnut lopettaa elämäni monen monta kertaa. "Have you ever really danced on the edge?", ootko ikinä tanssinut reunalla? Mä oon, monesti. Oon siellä nytkin mutta mä en aijo pudota siltä. Ehkä joku vetää mut pois reunalta, ehkä mä revin itseni pois sieltä mutta mä en aijo sortua. En aijo pudota.

you're in my veins, you fuck

Tää on ihan sairasta.
Mun pää on täynnä yhtä ihmistä ja se ei lähde pois
mä en saa ajettua sitä pois vaan se pysyy mun ajatuksissa,
se virtaa mun suonissa ja se on mun ihon alla vaikka mä yritän kaikkeni et se häipyis.
Mä luulin että alkoholi auttaisi mutta ainoa pakokeino on nukkuminen
ja joskus silloinkin se on mun unissa ja mä herään henkeä haukkoen enkä saa enää unta.

Eilen olisi ollut 28 päivää kuivilla mutta mä otin harppauksen taaksepäin jo pari päivää sitten.
Ei tunnu missään. En jaksa välittää.

my problem's tied in numbers that leave when i gag and heave

Kai mä kehtaan sen myöntää - mä tein tänään jotain sellaista mitä en ole tahallani tehnyt oikeastaan vuosiin.
Söin työharjoittelupaikassa lounaaksi sosekeittoa ja jälkiruokana ollutta omena-appelsiini-jogurtti-seosta ja heti sen jälkeen ahdistus hipoi pilviä ja mä en tiennyt mitä tehdä. Muutaman päivän mua on jo vaivannut pelko siitä, kuinka oon lihonut lukulomalla lähteneet kilot takaisin...
No, mun piti joka tapauksessa käydä ruokatunnilla kotona hakemassa tavaroita joten viitisen minuuttia syömisen jälkeen löysin itseni kylpyhuoneen lattialta sormet kurkussa, yritin kerta toisensa jälkeen kunnes onnistuin; krapulassa tähän verrattuna lasten leikkiä. Hetken vollotettuani mä nousin, silmät punaisina, lievästi tärisevänä, harjasin hampaat ja lähdin takaisin töihin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Matkalla takaisin mä päätin, että tuohon tilanteeseen ei saa joutua enää ikinä. Alle 1000 kaloria päivässä ja treenit päälle, täältä tullaan. Valmistujaisissa mä olen kaunis. Musta tulee keiju ja kaikkia vituttaa kun mä pystyin siihen ja ne ei uskoneet.

tell me something sweet to get me by

21 päivää viiltämättä.
sanon 21 päivää mielummin kuin "kolme viikkoa".
kuulostaa pidemmältä ajalta, saa mut tuntemaan oloni onnistuneemmaksi.
menisikö vielä edes viikko, ehkä kaksi?
en tiedä tuleeko shortsiton kesä vai kestääkö näitä esitellä...

ps. mäkin välitän, vaikken sanoisikaan sitä.
vaikkei puhuttais viikkoihin, mä välitän.
ettäs tiedät.