she's a bright eyed beautiful girl, her scars show but she'll never tell

Luonnos torstailta:

Perjantaina mä kerroin sulle mitä sä jo tiesit ja mä halusin hypätä korkean rakennuksen katolta kadotukseen. Kun viimein vastasit mulle kolme päivää myöhemmin ja kerroit mulle mitä mä jo tiesin mä en enää tuntenut mitään. Enkä tunne edelleenkään. En tiedä mitä pitäisi tuntea, mutta haluaisin kovasti.

En mennyt kouluun tänään, kun en jaksanut nousta ylös. Heräsin puoli yksi tajutessani, että kolmelta pitäisi olla jo nuorisopsykiatrisella istumassa. Olen päättänyt kerätä rohkeuteni ja kertoa A:lle palanneeni itseni satuttamiseen, mutta en tiedä miksi en löydä oikeaa hetkeä, oikeita sanoja enkä oikeastaan edes rohkeutta. Pelkään myös sitä, jos A haluaa mun käyvän vaa'alla. Hän ei kerro mulle sitä lukua, jos en halua, mutta useimmiten kysyn sitä kuitenkin vain pettyäkseni liikaa sen jälkeen... ::

:: Seitsemältä illalla löysin itseni akuuttipsykiatrian osastolta, jossa olen ainakin maanantaihin. En tiedä koska päivitän seuraavaksi,  mutta toivottavasti pian

Haleja ♥

and pretty soon you’re in the ER getting stitches from the one you love

20-11, moved on
I took a different direction
Went down a one way street
of sacrifice and affection.
She was so damaged but
I saw past them all them imperfections
Just wanted to stand by her
be that personal protection.

Smokin’ up every night
Man, she lived for that injection
But I stood by her side
I thought we had a connection.
I gave her my world, number one
In my election!

But all she gave me was abuse
insults and rejection.

yksi ilta unohdusta, mokia ja tunnustuksia

ja mä olen palasina

enkä halua herätä aamulla

I'll check in tomorrow if I don't wake up dead

5 mg melatoniinia,
fall out boyn uusi levy ipodissa
ja henkinen uupumus.
Ehkä mä nukun tänä yönä.

Olin tänään koko päivän koulussa, aamukahdeksasta iltapäivä kahteen.
Ei ahdistanut, en syönyt enkä ajatellut.
Raahauduin töihin ja rukoilin, että pääsisin pian takaisin kotiin.

Näin viime yönä unta nuorispsykiatrisesta osastosta kolmannen kerran viimeisen kuukauden sisällä.
Menisivät jo pois, A sanoi että mä olen okei, joten mun pitää olla. Mä olen.

Mutta en.

the person that you'd take a bullet for is behind the trigger

En osaa, en pysty, en halua.
A palasi sairaslomalta ja näin hänet tänään.
Olen lihava, vaikka äiti sanoo mun laihtuneen.
Lääkitystä nostetaan taas, ei vielä tiedetä joudunko tapaamaan ylilääkärin ennen sitä vai en.

Tajusin myös tänään, kuinka väsynyt mä olen yrittämiseen.
Avun hakemiseen, pyytämiseen, omista fiiliksistä kertomiseen.
Joka kerta, kun istun oranssilla tuolilla A:n huoneessa poliklinikalla, mä tiedän, että mä lähden sieltä samoissa fiiliksissä kun sinne meninkin ja mä en vaan enää jaksa.

On turhaa huutaa, kun kukaan ei kuule.

I can't say that I'm sorry for loving you and hating myself

Kasaan itseäni uudelleen ja uudelleen vain hajotakseni jälleen.
Käyn koulussa näyttäytymässä muka hymyilevänä, terveenä ja todella kiinnostuneena,
mutta joskus en jaksa edes nousta sängystä, ja lupaan itselleni, että menen sitten tuntia myöhemmin.
Ja taas tuntia myöhemmin.
Ehkä menen vain lukiotunneille?
Tai sitten en mene ollenkaan.

A on taas sairaslomalla, enkä ole tarpeeksi rohkea soittaakseni akuuttipsykiatrian polille. Mikä mulla muka on hätänä? "En vaan jaksa." Ihmisillä on varmasti suurempiakin ongelmia.

Kaupassa tuijotan partateriä useita minuutteja, lopulta otan pakkauksen käteeni ja heitän sen ostoskoriini enkä edes malta odottaa kotiinpääsyä. Samana iltana mä itken ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, vuodan verta ja itken. Ophelia käskee lopettaa, sanoo, että millä tahansa muulla kuin partaterillä, ja mä sanon että mikään muu ei ole enää tarpeeksi terävä, ei viillä tarpeeksi syvälle eikä vuodata tarpeeksi verta. Seuraavana aamuna itken suihkussa, koska reisiin ja ranteisiin sattuu ja se kipu on helvetillistä. Jotain, mitä en ottanut edellisenä iltana huomioon. Sen jälkeen puhdistan haavat desinfiointiaineella, mikä sattuu myös liikaa. Menen kouluun löysissä kollareissa, ja rukoilen, ettei niiden kangas koske kertaakaan mun reisiä.
Idiootti.

A:n sairasloma loppuu aikaisintaan tänään, ja mä toivon, että saisin kohta viestiä häneltä uudesta ajasta. Mä tarvitsen jonkun, jolle kertoa, kuinka paha olo mulla on.

I'm trying to lose myself, you ought to try it

Kuraattori ei ollut paikalla silloin, kun sen olisi pitänyt olla,
olisin voinut mennä valittamaan, kuinka en jaksa olla koulussa ahdistumassa.Terveydenhoitajaa näkyy vielä harvemmin ja A on koulutuksessa.
Tekstasin hänelle kuitenkin, kerroin kaiken siitä, miltä musta juuri silloin tuntui ja sanoin, etten enää kestä.
A vastasi että maanantaina nähdään, mutta jos olo menee mahdottomaksi / tulee itsetuhoisia ajatuksia, mun pitää soittaa akuuttipsykiatrian  polille. Kysyi vielä lopuksi pärjäänkö mä ja mä vastasin että kyllä mä pärjään, koska en uskalla soittaa sinne polille kun en tiedä mitä sanoisin. Aina, kun mä selitän ongelmiani/tuntemuksiani, mä oon aina aivan varma että ihmiset luulee mun keksivän kaiken omasta päästäni. Siksi mä jätän usein puolet kertomatta, koska en halua kenenkään luulevan mua huomionhakuiseksi feikiksi.   Ja se, etten kerro puoliakaan taas vaikeuttaa avun saantia.

A lupasi varata aikaa ylilääkärille, jos nostettaisiin lääkitystä taas. En ole edes varma auttavatko ne mömmöt mitään.

Miksi kello on vasta noin vähän? Mä haluaisin vain nukkua.

Even if I go out to happiness for a moment, now I know that I would want to go back

Suomen terveydenhuolto on syvältä.

En ole tarpeeksi sairas psykiatriselle osastolle enää
kun en uhkaa tappavani itseäni painon noustessa
tai kun valehtelin sanoessani lopettaneeni itseni satuttamisen.
Ensimmäistä kertaa kun mua ei uhata sillä entisellä kirosanalla "osasto"
vaan kun mä kerrankin olisin valmis menemään sinne,
kun en jaksa enää täällä yksin,
mä en saa mitään mahdollisuutta.

Ehkä mun pitäisi laihtua kymmenen kiloa,
viiltää ranteet auki,
väärinkäyttää lääkkeitä
tai vaikka saada ahdistuskohtaus keskellä koulun pihaa,
että mä olisin taas tarpeeksi sairas teille.