untitled, once again

Kuluvatpa päivät nopeasti. Nyt on jo perjantai 23. joulukuuta. En itsekään uskoisi jos en olisi aamulla sitä omin silmin nähnyt.

Joulu... Ristiriitaisia ajatuksia, kaksi ääntä, kaksi eri henkilöä taistelee pääni sisällä. Vihaanko joulua? En kai. Rakastanko sitä? En kaikkea siinä. Jouluna syödään liikaa, jouluna kaikki paitsi karppaajat lihovat. Jouluna teeskennellään ettei se haittaa. Mutta heti, heti kun joulunpyhät on saatu pois alta hell breaks loose. Tammikuun naistenlehdet on täynnä kaikkia ihmediettejä joita epätoivoiset, normaalipainoiset perheenäidit kokeilevat. Zumbat, 'kinkunsulatusjumpat', lenkkeilyvimma. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Mieluiten skippaisin aattoiltaan, niihin lahjoihin. Jättäisin sen ruoan pois ja olisin onnellinen.

Mutta olen jo päättänyt, että huominen saa olla se yksi päivä vuodesta jolloin en ajattele kaloreita, painoani, liian paksuja käsivarsiani tai sitä kuinka monta kertaa liikaa syön
huomisen,
ylihuomisen
ja tapaninpäivän aikana.
Luoja, toivon todellakin pystyväni siihen. En halua pilata kenenkään joulua. Ja ei kaksi tai kolme päivää kuulosta niin pahalta. Ehkä mä todellakin pystyn siihen.

untitled pt. 2

Lähes kaksi päivää mä pysyin poissa, mutta en pysty siihen enää.

Oon vasta viime aikoina huomannut, kuinka mulla on tapana hankkiutua seurustelusuhteeseen ihmisten kanssa (joista en edes pidä) vain sen takia koska he haluavat minut, välittävät minusta ja sanovat rakastavansa. Haluan niin kovasti vain tuntea olevani rakastettu. Ei siinä vaiheessa kai kiinnosta rakastatko sä itse sitä toista ollenkaan, oli se kuinka karua tahansa. 

En edes tiedä, miksi tulin kirjoittamaan tätä. Koin jonkinasteisen ahaa-elämyksen puoli tuntia sitten. Ehkä siksi. Joku oli pukenut ajatukseni sanoiksi niin kauniisti, että päätin itsekin kokeilla. En tiedä onnistuinko, mutta ainakin yritin. 

Huomenna uudestaan psykiatrisen sairaanhoitajan tapaaminen. Ehkä kuulen mitä paskaa ne musta puhuivat terkkarin ja kuraattorin kanssa viime käyntini jälkeen...

Ja mä vähenen, palelen.

Mä haluun pois ja mä haluu en.

Ilman sua ei oo mua, ei ollenkaan!

Mikset sä

ja miksen mä?

Miksei enää ikinä?

Ja ulkona kaukana jäätyy maa.

Mitä musta jäljelle jää?

I can't fall asleep but I sure can dream

Hello, insomnia.

Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka kovasti haluaisin nukkua.

Psykiatrisen sairaanhoitajan, koulun terkkarin ja kuraattorin toive taisi olla, että verikokeeni kertoisivat anemiasta tai kilpirauhasissa olevasta viasta. He olisivat onnellisia; se olisi selittänyt väsymykseni. mutta ei unettomuuttani. Olin siis perjantaina siellä psykiatrisella sairaanhoitajalla, tein sen tutun mielialakyselyn ja sain yhdeksän pistettä. Lähes saman verran kuin ensimmäisen kerran sitä tehdessäni, hieman enemmän kuin toista kertaa tehdessäni. Eihän se testi diagnoosia anna, mutta ahdistuin silti. 

Se nainen oli mukavempi (ja nuorempi) kuin olin olettanut, kerroin hänelle miten perheeni tilanne ahdistaa minua ja häiritsee elämääni, kuinka yksinäiseksi tunnen oloni ja kuinka minusta tuntuu että se on ihan oma vikani. Hän yritti lohduttaa minua ja kertoa, kuinka "ystäväni" eivät ole jättäneet minua ja kuinka minun pitäisi vain ottaa heihin yhteyttä. Anteeksi vaan, ei enää kiinnosta. Kaksi vuotta on liian pitkä aika, ei sen jälkeen välejä saa entisiksi, enkä varmaan enää haluaisikaan. Kerroin hänelle myös tästä "henkilöstä" joka tuntuu pilaavan elämääni, sekoittavan päätäni. Te tunnette hänet Tyttönä, mutta se nainen luuli minun puhuvan pojasta. En jaksanut korjata, kerron seuraavalla kerralla jos jaksan. Keskityimme enemmän perheeni tilanteeseen ja sen parantamiseen tällä kertaa.

En ole tajunnutkaan, että kohta on joulu. En ole jaksanut lähteä edes ostamaan joululahjoja, mutta yritys on kova. Palailen ensi viikolla, ajattelin pitää taukoa blogeista, facebookista yms yms seuraavat pari päivää ihan vain huvikseni.

Haleja ♥

luvattu on paljon, rikottu enemmän

Sanoin eilen terkkarille, että painan 60,5 kilogrammaa. En halunnut astua vaa'alle hänen edessään joten vastasin vain kun kysyttiin. Hän oli hetken hiljaa ja kysyi pituuttani. Tuhahdin ja mumisin olevani 162 tai 163 senttiä pitkä. Teki mieli huutaa. Kyllä, kyllä tiedän painavani liikaa pituuteeni nähden ja kyllä, yritän laihtua. Mutta ei, en voinut.

Vastasin terveyskyselyyn ihan rehellisesti ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Rastitin masentuneisuuden, ahdistuneisuuden ja yksinäisyyden. "Onko sulla itsemurha-ajatuksia?" Hell to the no, I'm okay. "Ei mitää sellasta!" mä sanoin. "Onko sulla kavereita?" nainen kysy. Totta hitossa mulla on kavereita, yritätkö sä sanoa, etten voi olla yksinäinen jos mulla on "kavereita"? Ehkä se ei ollut se, mitä hän ajoi takaa. Olen liian vainoharhainen. "Haluaisitko sä, että laitan sut juttelemaan psykiatriselle sairaanhoitajalle?" Joo. Ei, en. Mutta kyllä mä haluan. Ehkä en? "Joo, se olis kiva." Sinne siis perjantai-aamulla. En ole puhunut kellekään 'ammatti-ihmiselle' kahteen vuoteen. Taitaa olla jo korkea aika.

love yourself first

Tänään olen hymyillyt peilikuvalleni.

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta olen varma, että huomenna kaikki on jo normaalia ja peilikuvani kuvottaa minua. Eihän ole mahdollista oppia rakastamaan itseään yhdessä yössä? Aamulla katsoessani peiliin minua tuijotti takaisin tyttö, joka oli mielestäni nätti. Vaihtaessani vaatteita en voinut olla vilkaisematta peiliin: luoja, olenko oikeasti laihtunut? Lenkiltä tullessani (kyllä, poistuin oikeasti talosta ja lähdin lenkille) oikeasti hymyilin peilistä tuijottavalle tytölle: ehkä ihoni ei olekaan niin huono kuin luulin?

 Voi, kuinka toivonkaan että tämä tunne jäisi ikuisiksi ajoiksi.

Untitled

Vihaan.
Ärsyttää.
Itkettää.
Enkä voi edes syyttää hormonejani.

Vihaan sitä, kun vanhempani puhuvat liian kovalla äänellä alakerrassa kun haluaisin kerrankin nukkua. Antaisin oikean käteni, että saisin kerrankin nukkua.

Ärsyttää itsekurin puute. Sängynalustat ja pyykkikoritkin on jo katseltu, missä se itsekuri piileskelee? Saisinkohan uuden joululahjaksi, taisin hukata omani. Olen varmasti lihonut viime punnituksesta. Norsu mikä norsu.

Itkettää, koska tuntuu edelleen niin yksinäiseltä, vaikka teitä on viime aikoina ollut enemmän kuin ikinä. Ehkä yksinäisyys onkin enemmäkseen rakkauteen liittyvä tunne, haluaisin tuntea oloni rakastetuksi ja rakastaa takaisin.

I hate everything about you

Lihava. Tonnikeiju. Kontrolliton. Inhottava. Lihava.

Luoja, en tiedä minne itsehillintäni katosi viikko sitten. Poissa se joka tapauksessa nyt on ja en tiedä mitä tekisin. Syön liikaa, en liiku juuri ollenkaan ja olen epäonnistuja. Pelkään pimeää, vieraita ihmisiä ja yksin lenkkeilyä. En voi lähteä lenkille töiden jälkeen, koska on jo pimeää. En voi liikkua muuten koska olen laiska. "voi". Kyllä voin. En vain jaksa. Lihava. 

Vihaan ääntä mikä kuuluu kun ihminen syö. En tiedä, mistä tuo tuli mieleen. Muistan vain, että olen vihannut sitä niin kauan kuin muistan. Pienenä lähdin keittiöstä äidin syödessä aamupalaa vieressäni. Söin huoneessani tai olohuoneessa, en pystynyt olemaan äidin tai kenenkään muunkaan kanssa samassa huoneessa. Se saa verenpaineeni kohoamaan, ärsyynnyn ja tekee mieli tukkia korvat. Se taas ei esimerkiksi töissä (ei kyllä kotonakaan) onnistu, olisi ehkäpä liian epäkohteliasta. Mutta en tiedä mitä tekisin. Tiedän pitäväni itsekin samanlaisia ääniä syödessäni, mutta luojan kiitos en itse kuule niitä. Tai toisaalta se on harmi että en kuule niitä,  ehkä syöminen olisi vastenmielisempää enkä söisi koko aikaa jotain. Lihava.

Luulin pärjääväni loppuillan pastelleilla ja kivennäisvedellä mutta äiti oli toista mieltä. Se teki risottoa äsken ja tietenkin söin ihan liikaa. Nyt ei teekään mieli syödä enää yhtään. Lihava.

// Emilia: olisin kommentoinut sullekin jos olisin pystynyt mutta blogisi kommenttiboksi ei toimi Safarillakaan :-(