Somebody speak to me 'cause I'm feeling like hell

Kirjotan, koska jos en, niin tekisin jotain pahaa.

Eksyin internetin väärälle puolelle, paskat välitin trigger warningeista ja täällä mä istun polvet rintaa vasten ja tärisen. Katselen reisiäni ja haluaisin nähdä punaisia viivoja valkoisten sijaan mutta taistelen sitä fiilistä vastaan parhaani mukaan.

Terapeutin kanssa meni hyvin. Mulla on kuukausi aikaa käydä muilla kokeilemassa, jos haluan. Mut en halua. Tuntu, et meillä synkkas heti. Se ymmärsi mua ja osas sanoo just oikeet asiat. Tuntuu et mä saan sen kanssa kaiken ulos ja käsiteltyä et mä voin parin vuoden päästä olla jotain ihan muuta, uutta, jotain sellasta mitä en oo ollut. Koska niinkuin mä kerroin sille eilen, mä en tiedä kuka mä olen, mitä mä olen ilman mun masennusta, ahdistusta ja pakko-oireita. Ne on niin syvällä mussa, että ne on osa mua, suurin osa mua.ne on haudanneet alleen kaiken muun aikoja sitten ja mä en ees taistellut vastaan.

(dying inside)

vittu mua pelottaa.

huomenna tutustumiskäynti terapeutilla, mun ensimmäinen. joudun ensimmäistä kertaa neljään vuoteen kertomaan koko tarinani uudelleen, oudolle ihmiselle. en tiedä mitä sanoisin. mistä mä aloitan? ihan alustako? mummosta? isästä? asumuserosta? haluaako se että kerron ihan kaiken?

kaiken itseinhosta, viiltelystä, yrityksistäni lopettaa säälittävä elämäni.

Tytöstä?

riippuvuudesta, päihteistä, lääkkeistä, osastosta?

entä mun nykyhetki? mä en tiedä mitä tapahtuu, en tiedä mitä tunnen. lääkkeet pitää mun mielialan tasaisena, mä vaan olen mutta en satuta itseäni enkä halua kuolla. en joka päivä herää vihaten itseäni ja jaksan nousta sängystä ylös.

ehkä kerron psykiatrista, rikkinäisestä minästäni, pakko-oireistani, yksinäisyydestä, rakkaudesta, vihasta ja kuolemasta. ne tiivistävät mun kahdeksan viimeisintä vuottani aika hyvin. ihan vitun hyvin.

And I promised myself I wouldn't let you complete me

Tänään ryhmässä ahdistuin tietoisuustaitoharjoitusta tehdessä.
Kun sain toiselta ohjaajalta käteeni traktorin, jonka ääniä oli tarkoitus imitoida, halusin vain heittää sen seinään ja juosta ulos. Mä en osaa tehdä ääniä, koko ajatuskin hävettää liikaa ja mahdollinen itseni nolaaminen sai ahdistuksen nousemaan. En saanut keskityttyä ryhmän asiaan sen jälkeen. Se oli lähes yhtä naurettava harjoitus kuin se, jossa katsoimme ikkunasta ulos ja kuvailimme kuiskien itsellemme mitä näemme alhaalla kadulla.

Ryhmää on enää kolme kertaa jäljellä, mä pystyn tähän. Mutta en enää ole niin varma, pystynkö käyttämään siellä oppimiani taitoja niin tehokkaasti, kuin kuuluisi. Osa niistä on outoja, osa ihan naurettavia ja vain muutama toimivia minulle.

Bussimatka kotiin oli kauhea, en osannut ajatella muuta kuin sitä harjoitusta, ja sitä miten haluaisin vahingoittaa itseäni. Onneksi en ollut kotona silloin.

I'm sorry I can't be perfect

En saa mitään aikaiseksi.

En oo etsinyt terapeuttia, en oo käynyt enää ryhmässäkään yhtä aktiivisesti kuin aluksi.
Nukun päivät ja juon yöt ja mun paskat elämäntavat on pilanneet mun henkisen hyvinvoinnin taas.

Kaks askelta eteen, yks taakse.

Kuitenkin myönnän nykyään virheeni, yritän oppia niistä. Tänään pitäisi olla se päivä, kun yritän saada elämääni mallilleen. Katsotaan, miten käy.

they'll tell you I'm insane

Ei kai tästä voi kovin ylpeä olla. Melkein vuoden jälkeen ryömin takaisin blogimaailmaan koska todellisuus on aika ajoin ihan liikaa. Vuodessa on tapahtunut ihan saatanasti asioita. Mä valmistuin, sain paikan yliopistosta mutta pidän välivuotta. Oon lihonut, laihtunut, viiltänyt ja ollut viiltämättä. Alotin maaliskuussa dkt-ryhmän ja yritän tehdä kotitehtäviä ja käyttää sieltä saamiani keinoja ahdistusta vastaan taistelemiseen jaksamiseni mukaan. Täytän viikkokorttia puoliksi valheilla, koska en halua A:n kysyvän liian vaikeita kysymyksiä. Mä en tiedä miksi mua ahdistaa minäkin päivänä, en tiedä miksi se ei ikinä oo nollassa ja en tiedä miksi en juuri tänä päivänä voinut olla satuttamatta itseäni. Oon myös alkanut kompulsoida. Varmaan yksi syy siihen, miksi A halus kokeilla dkt:aa.

Kaiken tämän lisäksi sain kesällä psykiatrin lausunnon, joka varmisti, etten oo bipo.

"Realiteettitestauksen perusta ei ole täysin pitävä."
"Persoonallisuudessa ilmenee huomattavissa määrin vaativuutta, -- johtaa jopa pakkoneuroottisiin piirteisiin."
"Selvää jakautuneisuutta minän rakenteissa."

F93.89. Identiteettihäiriö.

The only way to cure pain is to add a little more

Arpikudoksen päälle tatuoiminen sattuu vitusti.

Eka tunti, puoltoista, oli ihan okei ja se kipu oli ihan siedettävää, niinku ekojen tatskojen kohdalla.
Toisen tunnin kohalla kuitenkin teki mieli huutaa tuskasta kun ääriviivat oli valmiit ja alettiin tekemään varjostuksia ja täyttämään kuvaa. Ei jumalauta mä halusin itkeä mutta kestin sen kelaamalla kuinka hieno siitä tulee ja kuinka saan kesällä käyttää toppeja julkisesti ilman, että pitää kelaa mitä ihmiset ajattelee mun käsivarren arvista.

Tää tatuointi on kahta aiempaa henkilökohtasempi ja mä haluan että se muistuttaa mua siitä mistä mä tuun. Mä oon edelleen elossa vaikka oon halunnut lopettaa elämäni monen monta kertaa. "Have you ever really danced on the edge?", ootko ikinä tanssinut reunalla? Mä oon, monesti. Oon siellä nytkin mutta mä en aijo pudota siltä. Ehkä joku vetää mut pois reunalta, ehkä mä revin itseni pois sieltä mutta mä en aijo sortua. En aijo pudota.

you're in my veins, you fuck

Tää on ihan sairasta.
Mun pää on täynnä yhtä ihmistä ja se ei lähde pois
mä en saa ajettua sitä pois vaan se pysyy mun ajatuksissa,
se virtaa mun suonissa ja se on mun ihon alla vaikka mä yritän kaikkeni et se häipyis.
Mä luulin että alkoholi auttaisi mutta ainoa pakokeino on nukkuminen
ja joskus silloinkin se on mun unissa ja mä herään henkeä haukkoen enkä saa enää unta.

Eilen olisi ollut 28 päivää kuivilla mutta mä otin harppauksen taaksepäin jo pari päivää sitten.
Ei tunnu missään. En jaksa välittää.