Sanoin eilen terkkarille, että painan 60,5 kilogrammaa. En halunnut astua vaa'alle hänen edessään joten vastasin vain kun kysyttiin. Hän oli hetken hiljaa ja kysyi pituuttani. Tuhahdin ja mumisin olevani 162 tai 163 senttiä pitkä. Teki mieli huutaa. Kyllä, kyllä tiedän painavani liikaa pituuteeni nähden ja kyllä, yritän laihtua. Mutta ei, en voinut.
Vastasin terveyskyselyyn ihan rehellisesti ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Rastitin masentuneisuuden, ahdistuneisuuden ja yksinäisyyden. "Onko sulla itsemurha-ajatuksia?" Hell to the no, I'm okay. "Ei mitää sellasta!" mä sanoin. "Onko sulla kavereita?" nainen kysy. Totta hitossa mulla on kavereita, yritätkö sä sanoa, etten voi olla yksinäinen jos mulla on "kavereita"? Ehkä se ei ollut se, mitä hän ajoi takaa. Olen liian vainoharhainen. "Haluaisitko sä, että laitan sut juttelemaan psykiatriselle sairaanhoitajalle?" Joo. Ei, en. Mutta kyllä mä haluan. Ehkä en? "Joo, se olis kiva." Sinne siis perjantai-aamulla. En ole puhunut kellekään 'ammatti-ihmiselle' kahteen vuoteen. Taitaa olla jo korkea aika.
hyvä että pääset vihdoin juttelee jollekin =) Tseppiä <3
VastaaPoistaihanaa että pääset puhumaan jollekkin! tosi hyvä:) ootko lukiossa vai missä? ei siis tarvii kertoo mitää tarkalleen mut tiiät mitä tarkotan?:) voimia ja haleja<3
VastaaPoista